Etusivu   Info   Kulkurit  Kulissien takaa  bb  Historia   Liput   Kulkuriblogi      


 Kuvan kurjista on Terhi napannut viime keväisellä KulkuriTeatterin retkellä Tuusulanjärvelle.

 

”Tiedä et, oonko laisinkaan todellinen”

 

Katselin taannoin luontokeskus Kellokkaassa vanhaa matkailufilmiä 1930-luvun loppupuolelta. Lystikkään mainosfilmin oli tuottanut filmiyhtiö Aho & Soldan.  Ajatukseni menivät siltä istumalta Kulkuriteatterin viime syksyn 2015 upeaan Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä ja Tuusulanjärven vesiensuojeluyhdistyksen historiasta kertovaan näytelmään. Opin valtavasti Tuusulanjärven ympäristöstä sekä siellä vaikuttaneista ihmisistä. Myös sen, että kirjailija Juhani Ahon pojat perustivat filmiyhtiön.
 

Teatterin tekeminen on monipuolisin harrastus, mitä minulla on: missä toisessa harrastuksessa yhdistyy mahdollisuus yhteistyöhön mitä erilaisimpien ihmisten kanssa, omien kykyjen koettelu, luovuus ja arvokkaat oppitunnit niin kulttuurihistoriasta, politiikasta kuin ihmisyydestä? Tämän lisäksi teatterissa saa tehdä tutkimusmatkan omaan sisimpään.
 

Teatterin taikamaailmat ovat vieneet minut välillä suolle kulkemaan haltijattarena, välillä tuulisille luodoille tähyilemään merelle Myrskyluodon Maijana.  Joskus roolityön kautta pääsee tutustumaan vanhainkodin osastonhoitajan tehtäviin tai Kaukasten Vanutehtaan työnjohtajan toimeen. Teatterissa saa laulaa, puhua, tanssia, huutaa, tuntea ja eläytyä.  Välillä en tiedä itsekään, ”oonko laisinkaan todellinen”.
 

Teatterin harrastamisen lumo piilee ulottuvuuksissa, joihin omassa oikeassa elämässä ei ole pääsyä. Roolin kautta on lupa heittäytyä unelmien vietäväksi. Joskus rooli voi olla epämukavuusalueella olemisen sietämistä. Ryhmässä harrastaminen opettaa kunnioittamaan toisia ihmisiä sekä arvostamaan jokaisen vahvuuksia. Vilpittömästi voi myös iloita toisten puolesta, sillä jokaisessa näytelmässä aina joku tekee roolisuorituksen, joka yllättää.
 

Kulkureiden joukossa on hyvä olla niin omana itsenään kuin missä tahansa roolissa. Monet roolihahmot ja iskevän napakat repliikit jäävät elämään näytelmien jälkeenkin. Vastarannan kiiski Reiska (Jarno Hannula) hellytti niin yleisön kuin näyttelijätoverit(!), kanttori Putki(lo) (Charlotta Kivistö) kuoronjohtajana aiheuttaa lahjattomissa harrastajissa tahatonta silmien muljahtelua ja Mustat muijat (Anni Eiristö ja Hilkka Kauppinen ) taskumatteineen kuuluvat liki tulkoon jokaiseen näytelmään. ”Miehet, miehet, missä miehet?” kaikuu aika-ajoin harjoituksissa. Yhtään en tiedä mihin näytelmään se liittyy, mutta se kuuluu KulkuriTeatteriin.


Tulin Kulkureihin mukaan muutettuani Hyvinkäälle 2000-luvun alussa. Harrastuksen pariin minut houkuttivat Jaakko (joka silloin oli esimieheni aikuislukion rehtorina) ja Aki. Myöhemmin myös tytär Martta on innokkaasti liittynyt teatteriseurueeseen.


Parasta Kulkureissa on ihmisten erilaisuus ja sen hyväksyminen. Kaikissa meissä on omat vahvuutemme, jotka Benita ohjaajana ja käsikirjoittajana osaa valjastaa kulloiseenkin projektiin.  


Terhi 7.4.16       

 

SANANEN HARJOITTELUSTA

 

Harjoittelu. Tuo ikiaikainen vitsaus, pirullinen piinaaja, aurinkoinen auvon tuoja, iltojeni ilo ja kai päivieni ratto. Jos jotakin olen tässä elämässäni tehnyt, niin harjoitellut. Uudestaan ja uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Tyvessä ja kärjessä, hitaammin ja nopeammin, tii-ri tii-ri ja ri-tii ri-tii, hat-ta-ra hat-ta-ra, pulla-pulla-piirakka piirakka-pulla-pulla. Ja alusta uudestaan metronomin kanssa.

Musiikin tekeminen on lähes yksinomaan harjoittelua. Pieni hetki aina silloin tällöin esiinnytään, sen jälkeen analysoidaan virheet, todetaan että olisi pitänyt harjoitella enemmän, ja siirrytään taas harjoittelemaan.


Muusikko harjoittelee oikeastaan koko ajan, ja silloinkin, kun ei uskoisi – lihasmuisti työskentelee jatkuvasti ja aivot juoksuttavat mielessä milloin sormituksia, milloin teoksen kohtaa, joka ei millään kesken kauppareissun juolahda mieleen. Paras soitonopettaja on sellainen, joka opettaa harjoittelemaan ja antaa eväät, joilla osaat harjoitella elämäsi loppuun saakka. Suurin pettymys viulutunnilla oli, kun tunteja kotona harjoittelemaani pätkää ei soitettukaan läpi kuin kerran ja koko tunti käytettiin johonkin ihan muuhun kahdeksaan tahdin pätkään. Vanhempana ymmärränkin jo, tehtyäni oman työni saattoi opettaja jatkaa omaansa.

 

Mitä kauemmin taidetta tekee, sitä enemmän ymmärtää, että valmis lopputulos on yksityiskohdista kiinni; vaikka teknologia kehittyy ja elämänrytmi kiihtyy, kasvaa yhä vieläkin pienistä puroista hitaasti suuri joki. Vastikään teatteriharrastuksen aloittanut huutaa yleensä kiivaimmin, kuinka esityksestä ei tule mitään kun sitä ei ole menty vielä kertaakaan alusta loppuun. Silloin kannattaisi hetkeksi pysähtyä katsomaan kokkiohjelmia: ruoka valmistuu suitsait, kun raaka-aineet ovat valmiina rivissä omissa puteleissaan, valmiiksi punnittuina ja pilkottuina. Harjoittelusta voi kuulemma oppia jopa pitämään, kun sisäistää ah’ niin oivallisen viisauden siitä, kuinka matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Harjoittelen sitä yhä joka päivä.

 

Oopperalaulaja Juha Uusitalolta opin sutkautuksen: ”parempi kahden minuutin häpeä kuin kahden tunnin harjoittelu”. Vitsissä ei tosin ole totta kuin muusikon ikiaikainen suhde harjoitteluun ja alakanttiin arvioitu harjoittelun määrä suhteessa esityksen kestoon; tuntien, kuukausien ja vuosien työn jälkeen taiteilija antaa lavalla kaikkensa, avaa sielunsa ja sydämensä ja on aina alttiina murskakritiikille, joka henkilöityy aina taiteilijan minään.

 

Muusikko nousee lavalle sairaana ja sunnuntaina, on superasiantuntija, mutta huonommin palkattu kuin kerrossiistijä, työskentelee silloin kun muut juhlivat, soittaa ystävänsä haudalla ja laulaa äänen värähtämättä kun muut itkevät. Kansakunnan palkalliset vapaat ovat kiihkeintä sesonkiaikaa ja ylitöitä ei ehdi edes miettiä, kun keikkareissu jo kääntyy toisen vuorokauden puolelle. Muusikon työehtosopimuksettomuudella Suomi nousuun!

 

ck 13.9.15


 

MEIDÄN AIKAMME HIEROGLYFIT
 


Tänä keväänä tajusin, että ihmisen pitäisi säännöllisin väliajoin käydä Egyptissä.

Tuhansia vuosia säilyneiden monumenttien äärellä seistessä tajuaa pienuutensa ja sen, kuinka häviävän pieni hitunen onkaan tässä maailmankaikkeudessa. Kuinka monta sukupolvea nuo vanhat pyramidit ovatkaan nähneet, kuinka temppelin pylväät ovatkaan kehystäneet ylväyttä ja upeutta, kuinka paljon sfinksin hymy kätkeekään sotia, riitaa ja kärsimystä. Kun mykistäviltä nähtävyyksiltä palaa jälleen takaisin hotelliin ja kahlaa Punaisenmeren rantaan, näkee pienen meritähden hiipivän peilikirkkaassa vedessä kohti kirkkaan pinkkiä korallia törmäten matkallaan nopeasti oikealta ohittavaan hiekanväriseen minirapuun, ymmärtää viimein sen kuinka vähän oikeastaan ymmärtää.

Maailmalla matkatessaan oppii ainakin sen, että omilla valinnoilla ja teoilla on oikeastaan maailmankaikkeudessa aika vähän merkitystä. Kaikki on jo nähty, kaikki koettu, joku on aina sinua viisaampi, joku valovoimaisempi, joku kekseliäämpi.

Kaikilla morsiamilla on yhtä erikoinen, pelkistetty A-linjainen valkoinen mekko, kaikki haluavat häämarssikseen jotakin erilaista ja päätyvät valitsemaan saman Prinsessa Ruususen minkä kaikki muutkin. Luulin vuosia sitten, että Airi Bach on vainajan nimi, kunnes tajusin senkin perikunnan vain haluavan hautaukseen saman sävelmän kuin kaikki aiemmat toivojat: listalta kun löytyivät jo Bachin ”Tuuli”, ”Ilma”, ”Eör” ja ihan vaan ”Airrr”.
 

Suurin jälki ihmisestä jää toiseen ihmiseen – ja tässä tapauksessa teatterikaveriin. Tuletko ajoissa vai myöhässä, oletko opetellut replat vai lunttaatko kuten aina ennenkin, oletko positiivinen ja kannustava vai naama nurinpäin ja kade, saatko mielestäsi aina rumimmat vaatteet, oletko läsnä vai surffailetko harkkojenkin ajan kännykällä, kiitätkö niitä joille kiitos kuuluu, oletko oikeudenmukainen, sitoudutko ryhmään ja sen arkeen vai kuljetko teatterista toiseen poimien aina rusinat pullasta, puhutko selän takana vai pesetkö likapyykin reilusti yhteisessä soikossa? Koska tässä, aivan käsillämme, ovat meidän aikamme hieroglyfit, jäljet joita parhaillaan maailmanhistoriaan jätämme.

Teatterikaveruus on rakkautta parhaimmillaan, koska siinähän jos jossakin kärsitään ja kestetään ihan kaikki. Vanha hyvä hääleikki (joku muu keksi tämän ennen minua) on vähän tuunata korinttolaiskirjeen sanoja, katsotaanpa:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi Jarno,

olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.

Jontsu on pitkämielinen, Hartsa on lempeä,

Marke ei kadehdi, Terhi ei kerskaa, Auli ei pöyhkeile,

Samuli ei käyttäydy sopimattomasti, Markku ei etsi omaansa,

Marju ei katkeroidu, Anni ei muistele kärsimäänsä pahaa,

Janne ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä Sakun kanssa;

kaiken se Aki kestää, kaikki Hilkka uskoo,

kaikki se Are toivoo, kaiken Suvi kärsii.

Niin pysyvät nämä kolme: Usko, toivo ja Jake. Mutta suurin niistä on BENITA!

****

Luottamuksesta kiittäen

peejii C

Charlotan kuvan Egyptissä ottanut A.Nyberg



Tämä susi on kultainen susi eikä liity alla olevaan tarinaan mitenkään ; )


KATKAISE RUMAN PUHETAVAN KETJU!

Tavallinen ruokakauppa, äiti pikku poikansa kanssa, pojalla pikkukärry ja pojan pikkuelkeet, pyörimistä joka sokkeloon ja väliin, ihan normaalisti! Äidillä ikävä kyllä normaalit äidin elkeet, huutoa joka väliin: älä sitä, älä tätä, tätätätä!

Ihan turhaa!

Menen itse maitokaapille silläkin uhalla että tämä pariskunta osuu juuri sille väylälle. Pikkupoika peruuttaa pari senttimetriä törmäten vähän minuun ja silloin paljastuu äidin koko ääniala: sopraano! Lapsiparka saa kuulla korkealla ja varsinkin kuuluvalla f:llä kunniansa, vaikka kuinka lepyttelen: eihän tässä nyt mitään, pojat ovat poikia. Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.

Joulu lähestyy ja kolkuttelee jo ovella. TV on täynnä hyvän tekemiseen patistamista, konsertteja, keräyksiä, markkinoita sen ja tämän hyväksi. Hyvä niin! Ihmettelen vain miksi julkinen sana, psykologit ja muut ammattilaiset eivät juurikaan kiinnitä suomalaisten PUHETAPAAN enempää huomiota – tämän hyvän tekemiseen ohjaavan patistamisenkaan keskellä.

Kaikista asioista pitäisi oppia puhumaan kauniisti. Ikävistäkin asioista voi puhua ystävällisesti. Huutamiset, selän takana puhumiset, pahat ilkeät äänensävyt loukkaavat usein monin verroin enemmän kuin puheen sisältö.Katkaise  ruman puhetavan ketju! Ei aina tarvitse käyttää ääntään forte fortissimo, ei aina tarvitse huutaa vastaan, ei oikeasti koskaan!

Siksi harkitse miten puhut, harkitse ennen kuin kiljut. Käväise pikaisesti peilin edessä ja mieti omaa käyttäytymistäsi. Jos joku arvioi sinua, siihen on varmasti jokin syy ja sen syyn tietää se peilistä takaisin katsova! Älä kilju että ”Itse oot” vaan kysy: niinkö! Arvostelua ja ohjausta pitää oppia antamaan ja varsinkin sitä pitää oppia ottamaan vastaan. Ilman sitä emme kehity lapsina, teatterilaisina, koululaisina – ihmisinä.

Suomalaista luonnetta luonnehditaan sisäänpäin kääntyneeksi ja juroksi. Jos kuviteltaisiin, että tänä uutena vuotena 2015 jokainen suomalainen tekisi päätöksen ruman puheen ketjun katkaisemisesta, sadan vuoden kuluttua 2115 kansamme ei enää olisi sisäänpäin kääntynyt ja juro. Jonot lastenpsykiatrien ovelta olisivat lyhentyneet, itsemurhatilastot kaunistuneet, hymy olisi herkemmässä ja kanssakäyminen ihmisten kesken hauskempaa ja rennompaa.

Siunattua Joulua Kulkureille ja muille kanssaihmisille!

Yhä Parempaa Uutta Vuotta 2015 vaikkapa edellä ehdotetuin uuden vuoden lupauksin!

Itselleni ja ehkä kanssaihmisillekin ohjenuoraksi

Jake
 


Susien kannanotto! Vasemmalta Marju Kettunen, kirjoittaja Jarno Hannula, Suvi Pietilä ja Harri Wilén.
 

SANANEN SIVISTYKSEN PUOLESTA!

Tiedetään, että äkkirikastuminen on omiaan murentamaan yhteiskunnan arvopohjaa. Tieto ei kuitenkaan yksin riitä varjelukseksi ja historia tuppaa sekin toistamaan itseään. Suomi näyttää oman sukupolveni silmiin yhä useammin kansakunnalta, jota voisi verrata vaikka äkkirikastuneeseen pojankloppiin. Nuoren pojan tavoin moni varttunut aikuinenkin on meillä sitä mieltä, että sivistyksellä tarkoitetaan lähinnä tietoa - ja hei, sitähän nyt on Google pullollaan!

Miksi siis pyrkiä kehittämään itseään esimerkiksi opiskelemalla, kun ilmankin tienaa hyvin? Ainahan voi myös alkaa julkkikseksi, joka on tällä hetkellä peruskoululaistenkin haaveammateista suosituin. Hieno oppiarvokaan ei ihmisestä välttämättä sivistynyttä tee. Sivistys on matkaa itseen ja sen kehittämistä, jota voi harjoittaa onnistuneesti varsin monesta eri viitekehyksestä.

Monen veljensä tavoin on poikaklopinkin omaisuus nyt sulamassa. On kiireesti hankkiuduttava eroon kaikesta, joka kuluttaa fyrkkaa, mutta ei pikaisen ristiintaulukoinnin perusteella tuota lisää tilalle. Sikäli kun sivistys todella = Google, tulevat koulutus ja kulttuuri ottamaan monia kuolettavia osumia tulevina vuosina. Uskon kuitenkin, että kunnon kankkunen tekee aina enimmäkseen hyvää.

Viisaat ovat joskus muotoilleet: "ainoa asia, jonka ihminen oikeasti omistaa, on se, mitä hän tietää". Rohkenen epäillä, että tässä ei viitata suoranaisesti Googleen käyttöön. Taloudellisesti "kurjat" ajat saavat toivottavasti monien ihmistenkin katseet taas nousemaan omasta navasta lähemmäs sydäntä. Moni kloppia iäkkäämpikin sivistysvaltio elää vastaavia aikoja. Kannattaa myös tarkkailla, missä määrin niissä ollaan valmiita koulutuksen ja kulttuurin alasajoon. Liekö isoveljiltä sittenkin jotain oppimista.

Jarno 17.11.14

 



Totuus on tarua ihmeellisempää. Stressaako - mene metsään!


Tästä vanhan kansan viisaudesta taitaa pohjimmiltaan olla kyse lokakuisessa Benitan luomassa
METSÄ-viikonlopussa.

Vaikka ihmisen tietoisuus lisääntyy, ihmiskunta kehittyy ja informaatioähky luokittuu pian kansansairaudeksi, tiedämme olevaisuudesta lopulta yhä vähemmän. Maksamme itsemme kipeiksi yhä uudenlaisista elämyksistä ja attraktioista, tunnistamme Alkossa myytävät shampanjalaadut kuplien perusteella ja kiittelemme itseämme luonnonystäviksi ajaessamme hybridiautolla lähikauppaan. Bussissa takanani istuvat nuoret naiset arvostelivat kriittisesti uutta, innovatiivista intervalliharjoitusta, jonka luvattiin olevan yhdistelmä pilatesta, tai-chita ja joogaa – suuret odotukset olivatkin latistuneet, kun ”ei se sit jotenkin vaan”.

”Mene metsään!” kuuluu vanha, iloinen sutkaus. Aina ääneen sanottaessa se kaikuu tarmokkaasti, reippautta uhkuen ja ehkä jopa hivenen ylenkatsetta (MINÄ kävin jo!) äänensävyssä. Viikko sitten sanomalehdet täytti jälleen syksyyn sopiva otsikko Stressaako? Mene metsään! ja yhdessä aikakauslehdessä tv-julkkis kertoi viisaasti, kuinka "metsässä treenaaminen ei maksa mitään mutta kehittää susta huippu-urheilijan".

Kivenheiton päästä Hanko-Mäntsälä-väylästä avautuu Kurkisuo, kokonaan uudenlainen maailma,  jonka eliöistä harva meistä osaa nimetä yhtäkään. Vai tunnistaisitko rämekarvajalan? Entä kihokin? Tietäisitkö, että kihokki on lihansyöjä – juuri sellainen villikasvi joita ihastelemme Avaran luonnon lauantai-illoissa? Entä kuinka hyvin tunnet tututkaan kaverit - ajatteletko kurkiauroille vilkutellessasi kuinka mahdottoman kauas ne lentävät? Oletko Agatha Christien syanidi- ja arsenikkiannoksia kauhistellessasi vilkaissut ulos mökin ikkunasta ja pohtinut kuinka monta lievästi myrkyllistä suopursua tulisikaan uuttaa fataaliin aamuteehen? Näiden kysymyksien siivittämänä tartuin itse toimeen Benitan tilatessa minulta lastenoopperan ”Karoliina Kihokin kommervenkit”. Suoeliöihin tutustuessani voin allekirjoittaa täysin tuon alun lauseen – totuus jälleen kerran voittaa tarun ja ihan täysin, 6-0!

Kohtasin oman yleissivistymättömyyteni viimeksi Vermontin vehreillä kukkuloilla. Aamupalahetkeämme päättikin yllättäen sulostuttaa ohimarssillaan kuvan otus; hassu keltatupsuinen toukka, jonka upeus mykisti kaksi kaupunkilaista. Aina välillä yritin löytää lajimääritystä sattumanvaraisesti googlettelemalla; olinhan varma, että kyseessä oli aivan uusi löytö maailmassa! Juuri kun makustelin nimestäni väännettäviä uusia tieteellisiä nimiä löysin linkin, jota seuratessani mutkien kautta löysin kuin löysinkin otukselle ihan perisuomalaisen nimen: täplätupsukas. Kyseessä olikin erittäin yleisesti koko Suomessa tavattava yökkösmäinen perhoslaji ja kun kerroin innoissani löydöstä vähän perhosia harrastaneelle ystävälleni, kohautti hän vaan olkiaan ja totesi: ”joo, nehän muuttivat sen nimen tupsutoukkakehrääjästä täplätupsukkaaksi”.

Jaa. Hyvästi siis Sutiensis Charlottiensis.
 


Teatterikärpäsen puraisu

Teatterikärpänen on outo olio. Sain siltä ensipureman ensimmäisellä luokalla Puolimatkan koulussa vuonna 1977, kun opettaja Terttu Pitkänen valitsi minut lukemaan evankeliumin joulukuvaelmassamme. Ehkä mieluummin olisin minäkin halunnut olla paimen tai vastaavaa, mutta lukea piti siksi, että olin yksi kuudesta ekaluokkalaisesta, jotka jouluun mennessä osasivat lukea.

Seuraavana jouluna pääsin jo esiintymään ”oikeasti”. Pääsin joulupukiksi oikeaan näytelmään. Sen jälkeen se onkin ollut menoa: Puolimatkan koulussa aloitti näytelmäkerho, johon tietenkin oli päästävä. Vetäjämme Sirpa Mäkinen (nyk. Happonen) oivasti osoitti, mitä teatteri on.

Näytelmäkerhon jälkeen seurasi ystävien kanssa perustettu oma ryhmä, Kvaakku-teatteri, jonka parissa kului useampikin vuosi Kiurujen kellarissa harjoitellen.

Vuonna 1995 minut salaisesti johdatettiin Kulkuriteatteriin. Kuvittelin meneväni ainoastaan kylään kuorokaverini Pirjo Honkasen luo Kytäjälle, mutta paikan päälle pölähtikin samaan aikaan koko silloinen kulkuriporukka. Tätä Pirjo ei minulle ollut viitsinyt kertoa, mutta hyvä niin. Kulkurien kanssa on huomaamatta kulunut kohta 20 vuotta monenlaisissa seikkailuissa.

Aika ajoin yritän heittäytyä järkeväksi – todeta, kuinka paljon kaikkea muutakin minulla tässä elämässä on – ja olen vakavasti aikeissa jättää aikaavievän harrastukseni. Teatterikärpäsestä ei noin vain irti pääsekään. Muutamia kertoja väliin on jäänyt jokin kulkureiden yksittäinen tuotos, mutta taas jo seuraavaan olen jotenkin ajautunut mukaan. Miksi näin?

Teatterissa paljon on kiinni porukasta. Erittäin paljon myös ohjaajasta. Teatteri on tavallaan yksilölaji, jossa jokaisen on tiettyyn pisteeseen asti rakastettava itseään, rakennettava rooliaan ja ylitettävä omat estonsa ja rajansa. Silti teatteria ei voi tehdä yksin: tarvitaan vastanäyttelijät, ohjaaja ja yleisö.

Itse ilmoitin vuonna 1995 teatteriharjoituksissa, että ”minähän en sitten laula yksin”. Ensi syksynä yleisöllä on jälleen kerran mahdollisuus huomata, miten väärässä tokaisuni kanssa olinkaan. Vapauttava oivallukseni irti näistä estoista oli ohjaaja Benita Kivistön tokaisu siitä, että ”det är nog jag som bär ansvaret i teatern. Om det inte lyckas kan alla skylla på regissören” (eli että teatterissa ohjaaja kantaa kaiken vastuun. Jos ei homma onnistu, kaikesta saa syyttää häntä – olemme muuten Benitan kanssa alun alkujaan puhuneet ruotsia keskenämme, mikä sekin tuo oman miellyttävän sivumausteensa teatterintekoon). Teatterissa pitää uskaltaa uskoa itsensä tyystin ohjaajan käsiin, mutta toisaalta ohjaajaan ja hänen arvostelukykyynsä on pystyttävä luottamaan 100 %:sti.

Minulla on ollut onni olla mukana ryhmässä, jossa voin luottaa ohjaajaamme, mutta myös kanssanäyttelijöihin. Kaikki tekevät parhaansa, mutta myös kantavat muita.  Sivumennen sanoen kirjavassa joukossamme on oma entinen lukion rehtorini, mutta on siellä sitten ainakin viisi entistä oppilastanikin. Tällaisia asioita emme teatterissa silti ehdi muistella. Teatterin tekeminen vie voiton.

Ehkä huikein teatterin tekemisen kokemukseni vuosien varrelta on Anton Tshehovin Kosinta (v. 2004–2007). Siinä, jos jossain sai näyttelijä heittäytyä. Vaikka joka kerta toistimme sanasta sanaan mestarikirjailijan kirjoittamat repliikit (tästä ohjaajamme oli erityisen tarkkana!), emme silti koskaan ennen esityksen loppua itsekään tienneet, tulevatko Lomov ja Natalia Stepanovna tuona iltana saamaan toisensa. Kosinnan lopputulos riippui vastanäyttelijöiden intensiteetistä, omasta mielialasta, ehkä pienistä huomaamattomista lausepainoista. Välillä meistä Aulin kanssa olisi tullut pari, toisinaan selvästi ei.

Entä mieliroolini? Sitä on kovin vaikea nimetä. Ehkä eniten huomiota olen saanut Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfina roolissa, johon olen saanut palata lukuisana eri toisintona.

Vaikka mieliroolin valitseminen on miltei mahdotonta, on ikävin rooli huomattavasti helpompi kysymys. Sellaista ei nimittäin ole. Vaikka aluksi en ensilukemalta olisikaan heti käsikirjoituksesta pitänyt, on jokainen pienen pieni osakin vienyt mukanaan. Edellisessä näytelmässämme (Hulivilihentut ja koijarirentut) minulla oli kokonaista kolme vuorosanaa, ja silti harjoittelimme kokonaisuutta viikko toisensa jälkeen. Teatterin lumo voittaa joka kerta ja teatteriporukka kantaa mukanaan.

Aki Korpela 2.7.14



”Muikku”!
                                                                                                          Kuva: Charlotta Kivistö


En ole koskaan osannut valokuvata. Myöhästyn jokaisesta tärkeästä kuvanottohetkestä, kuvistani puuttuu aina käsiä ja päitä, tarkennus on päin honkia (usein kirjaimellisesti), rakennukset ovat vinossa (paitsi Pisan torni, joka kuvissani näyttää ihan suoralta) ja/tai kuva on vähintäänkin otettu vastavaloon (ja totta, se ei kumoudu salamalla, toisin kuten lapsena intin). Kyse on kuitenkin loppuviimeksi omasta valinnastani: haluan elää hetkessä ja elää jokaisen ohikiitävän hetken trendisanalla ”preesensissä” – en vasta vuosien päästä, kuva-albumeiden kautta. Monet kuvat jopa sumentavat muistojen kiiltävää kilpeä; ”tämä vuoristo ei sitten yhtään näytä siltä miltä oikeasti!” tai ”onpas yllättävän suorassa tuo Pisan torni” – niinpä, kannattiko kuvata? Pelkään kuollakseni missaavani jonkin maailmaa suuremman anekdootin, detaljin tai tapahtuman, jos keskityn nanosekunniksikaan ympäristön tarkkailun sijaan linssin tsuumailuun.

Yhtenä päivänä kaikki oli kuitenkin toisin. Olimme keikkareissulla Kostromassa, Venäjällä toissakesänä. Esiinnyimme Kostroman 860-vuotisjuhlallisuuksissa, esityksen jälkeen jäin viimeisenä pakkaamaan kamojamme. Kiiruhdin edeltä menneen porukan perään, kun henkeni salpautui - niin lumoutuneena, etten koskaan vielä ole sellaista kokenut. Jäin tuijottamaan valtavaa harmaata pululaumaa, jonka keskellä pieni vaaleanpunainen enkeli leikki. En tiedä kauanko näkyä tuijotin, mutta muistan vaan kaivaneeni kameran hiljaa laukustani, kyykistyneeni ja räpsineeni kuvan toisensa perään.

Matka päämäärää tärkeämpi?

Hautajaispuheiden kliseisin, mutta ah niin oivallisin fraasi on se, että elämää eivät ole eletyt päivät vaan ne, jotka muistamme. Kuvista viis; muistoissa säilyy jokainen muistamisen arvoinen hetki, kirkkaana ja kuvankauniina. Siksi on aina välillä hyvä pysähtyä miettimään ikivanhaa viisautta – josko matka on sittenkin tärkeämpi kuin päämäärä?

Varapuheenjohtajamme on useasti puheissaan maininnut, kuinka ”Tämän esityksen muistaa ikuisesti”. Kuluneen vuoden aikana Kulkurit ovat Benitan johdolla tehneet valtavasti esityksiä, joista kaikki ovat varmasti jääneet jokaisen meidän Kulkureiden sydämiin, ikuisiksi ajoiksi. Hurja teatteriputki Turun Linnan esityksistä massiiviseen naistenpäiväproduktioon, upeisiin Oi niihin tansseihin ja vielä tulevan kesän häjylääsiin on muistojen kerryttämistä parhaimmillaan. Teatterilaisten puheensorinassa vilahtelevat yhteiset muistot polkan opettelusta Nälkämaan laulun sanojen muistisääntöön, vanhat repliikit vanhoista näytelmistä, uuden teatterikappaleen jännittynyt odotus – ja omien mokien vertaistukiryhmäily! Vaikkei kukaan muu olisi huomannut ja hetki on faktisesti ollut maksimissaan sekunnin parin mittainen niin voi kuinka sen tunteen muistaa jokainen varmasti hamaan hautaan saakka!

Sitoutumista ja kunnioittamista

Teatteriharrastus vaatii sitoutumista ja heittäytymistä. Me Kulkurit olemme olleet yhdessä kohta 25 vuotta, ja suhteet toisiin kulkureihin ovat monilla pidemmät kuin omiin puolisoihin. Juuri sitoutuminen, tasavertainen kunnioitus toisia kohtaan ja itsestään kaiken antaminen ovat saaneet tämän suhteen kestämään. Haluamme kaikki saada arvokkaalle vapaa-ajallemme vastinetta ja tarjota korkeatasoista vastinetta niille, jotka käyttävät arvokkaan vapaa-aikansa meidän esityksiemme katsomiseen.

Teatteriharrastus ei ole rusinoiden noukkimista pullasta, vaan pitkäjänteistä Iisakin kirkon rakentamista. Vaikka kirkon rakentajista ja rakennuttajista työ on mahtanut tuntua toivottomalta, pääsee työn tuloksesta nauttimaan jokainen Pietarin-kävijä. Itse kapusin Iisakin kirkon katolle pienenä viulistina – äh, olisikin pitänyt ottaa kuva tuosta hetkestä, koska sen koommin katolle ei ole taidettu yleisöä päästääkään!

Charlotta Kivistö

Ant(t)ikuvaaja

LUE MYÖS AIKAISEMMAT BLOGIT


Päivitetty 4.9.2014

"