y


          Etusivu  Info  Kulkurit  Kulissien takaa bb  Historia  Kulkuriblogi      

 

Kuvassa koko Kamariherran upea esiintyjäkaarti. Kaikki vaatteet, peruukit, hatut, meikit, rekvisiitta, lavasteet on itse valmistettu, harrastuksena töiden jälkeen. Silloin on myös opeteltu repliikit ja iltaisin harjoiteltu. Viimeisenä viikkona töiden jälkeen joka ikinen ilta klo 18-22. Vaativa harrastus, josta on iloa monille muillekin kuin esiintyjille. Kuvassa vasemmalta: Hilkka Kauppinen, Martta Korpela, Miina Nieminen, Jarno Hannula, Anna-Stiina Pouta, Eevi Kivelä, Anni Eiristö, Charlotta Kivistö, Benita Kivistö, Terttu Asikainen, Maarit Kajosaari, Johanna Kajosaari, Marju Kettunen, Suvi Pietilä, Marke Eiristö, Auli Hyyrynen, Sonja Heinänen, Tiina Kinnunen, Satu Strömberg, Terhi Korpela, Carita Lehto, Harri Wilén, Samuli Piela, Janne Vaittinen, Tuomo Tikkanen, Aki Korpela, Markku Nieminen, Sakari Kajosaari, Juha Tuomi, Esko Asikainen, Jaakko Kivistö, Juhani Kataja, kuvasta puuttuu kuvan ottaja Aarno O. Jalonen

 

MIKÄ MEITÄ SUOMALAISIA VAIVAA?

 

Miljoona suomalaista seurasi Saara Aallon kamppailua brittien X FACTOR-laulukilpailun voitosta. Suomalainen laulaja teki historiaa pääsemällä maailman suurimpiin kuuluvan laulukilpailun finaaliin! Mutta ennen kuin tähän oli tultu, oli Saara kulkenut kivikkoista tietä näkymättömiin. Saara itse kuvaa taivaltaan taisteluksi maailmaa vastaan, tukijoita ei pahemmin löytynyt. Ala-asteikäisenä Saaraa kiusattiin, koska hän oli innokas ja iloinen, rakasti esiintymistä ja laulamista. Kiusaaminen johti 10-vuotiaana koulun vaihtamiseen! Pysäyttävää.  Sama vähättely jatkui Saaran mukaan, ryhtyi hän mihin tahansa. Asiat muuttuivat vasta, kun hän lähti pois Suomesta. Hän kertoo, että silloin ensimmäisen kerran kannustettiin, tuettiin ja arvostettiin, osattiin iloita toisen menestyksestä. Ja menestyihän Saara. Kun hän käväisi esiintymässä Suomessa englantilaisen kuvausryhmän kanssa, näkivät miljoonat maamme pääkaupungin, miljoonat äänestivät Saaraa, presidentti Niinistö kiitti häntä Suomen saamasta massiivisesta julkisuudesta…

 

Mistä siis johtuvat nuo Saaran mainitsemat negatiiviset puheet? Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Emmekö tosiaan huomaa, että mollaamisen ja vähättelyn kulttuuri on omiaan sikiämään, kasvattamaan uusia vähättelijöitä? Kadehtiminen estää tehokkaasti kaiken uuden aikaansaamisen.  Arvostelu tukahduttaa luovuuden ja iloisen tekemisen ja antaa tilalle kyräilyn ja pelon ilmapiirin, joka ei synnytä mitään hyvää. Pahimmassa tapauksessa se antaa vain päättäjille hyvän syyn lopettaa se pienikin kulttuuriyhdistysten tukeminen, kun ”ne nyt ovat niin riitaisia.” Kulttuuriväen tulisi puhaltaa yhteen hiileen, tukea ja kannustaa toinen toistaan vain siten voidaan taata, että kulttuuriyhdistyksillä säilyy tulevaisuudessa edes jonkinmoinen yhteiskunnan myöntämä rahallinen tuki.

 

Hyvinkääläiset teatteriharrastajat – jotka parhaiten tunnen – tekevät valtakunnallisestikin katsoen kelpo teatteria ja lähes ilmaiseksi. KulkuriTeatteri on esittänyt Kamariherraa tätä kirjoittaessani viidesti Hyvinkääsalissa täpötäysille katsomoille ja loppiaisen kaikki kolme ylimääräistä esitystä ovat jo kauan olleet loppuunmyytyjä.  Vaatteet, lavasteet, rekvisiitta, käsikirjoitus, käsiohjelmat ym. kaikki tehtiin itse. Katsojia tuli ympäri maata ja valtavan kiitoksen tulvan mukaan esitys on ollut yleisön mielestä mahtava! Peruutuslippuja jonottava toivorikkaiden määrä kasvaa päivittäin.

 

Teatteri Beta puolestaan valmistaa kesäisin loppuunmyytyjä näytelmiä, joita tullaan katsomaan eri puolilta Suomea, Juho Mantereen ohjaama, Teatteri Päivölän viimekesäinen Nuolikärppä on tuonut Hyvinkäälle uudenlaista teatteria ja uudenlaisia katsojia, jotka ovat kovasti pitäneet näkemästään. Teatteri Lokki tekee Kirsi-Marja Puhakan johdolla laadukasta teatteria Tapainlinnan auditoriossa. Paikka ei liene maan parhaita, mutta esityksistä on nautittu.

 

Saara Aallon saama julkisuus on vihdoinkin ymmärretty. On tunnustettu, että se juuri on sitä näkyvyyttä mitä Suomi tänä päivänä tarvitsee. Samaten tulisi paikallisella tasolla nähdä hyvinkääläisten teatteriyhdistysten saama valtakunnallinen näkyvyys ja positiivinen palaute tärkeänä Hyvinkäälle, joka ei totta vie ole mikään matkailukaupunki – ainakaan vielä. Täällä on taiteilijoita, muusikkoja, lausujia, kuoroja – juuri eilen kuuntelin upeaa Solina-kuoroa, joka esiintyi täpötäydelle salille – koko joukko harrastajia, jotka sydämestään tekevät kulttuuria ja sitä kautta tuovat iloa, väriä ja positiivista mieltä kaikille kaupunkilaisille.

 

Hyvät päättäjät – olkaa ylpeitä Hyvinkään innokkaista kulttuuriharrastajista. He nostavat Hyvinkään jos ei maailman niin ainakin Suomen kartalle kaupungin minimipanostuksella. Muistakaa heitä silloinkin, kun avustuksia jaetaan. Kulttuurin tukeminen on Hyvinkään budjetissa noin prosentin luokkaa. Väitän, että sen nostaminen sataa suoraan kaupungin laariin paitsi onnellisimpina kaupunkilaisina myös lisääntyvänä matkailijamääränä.

 

b joulukuussa 16
 


TEATTERIELÄMÄÄ

 

Käsikirjoituksia, harjoituksia, esityksiä, käsikirjoituksia, harjoituksia, esityksiä… Tätä on tämä kevät. Nytkin vilkaisen tasaiseen tahtiin kelloon, olemme menossa Kirkkonummen Majvikiin Aktiivi-Instituutin 10-vuotisjuhlaseminaariin esiintymään. Mahdottoman ihana kihelmöinti vatsassa, aivoissa jyskyttää miljoonat muistettavat asiat, edessä matka kulkureiden kanssa ja sitten tsädäm! esitys ja se tuttu kummallinen olo: näinkö pian se menikin. Teatterin tekemisen ikiaikainen dilemma. Kuukausia tehdään valtavasti töitä tunnin esityksen takia. Kaikki edellä tehty tähtää vain siihen, että yleisö saisi mahdollisimman onnistuneen esityksen ja voisi palata kotiin hyvillä mielin; teatterilaisen paras palkinto ehdottomasti. Teatteria tehdään yleisölle – ensin yhdessä keskenämme sitten yhdessä yleisön kanssa.

 

Alkava vuosi on ollut juhlavuosi sanan varsinaisessa merkityksessä. Molemmat Rinta rinnan esitykset saatiin näytellä salin täydelle yleisölle, jonka taputukset jäivät raikumaan korviimme pitkäksi aikaa. Kiitoksia on tullut vallan mahdottomasti. Harvoin käy niin, ettei yhtään poikkipuolista sanaa kantaudu ohjaajan korviin, pelkkää suitsutusta. Kiitollisina ja nöyrin mielin kätkemme ne sydämiimme. Kiitos loistava yleisö, että niin sankoin joukoin kävitte meitä katsomassa. Te teitte esityksestämme juhlan.

 

Juhlavuotemme pärähti siis käyntiin mitä parhaimmissa merkeissä. Ja samoissa merkeissä se jatkuu. Luvassa on räiskyvä, teatterilaisen unelmaheittäytyminen: lasten näytelmä. Sitten keikka Sellosaliin ja Ruotsalaiselle koululle ja vuotemme huipentuu Kamariherraan. Se on jo vienyt sydämeni. On ihanaa tehdä yhdessä Leenan kanssa käsikirjoitus molempien rakastaman Kytäjän kylän kartanon isännän elämästä.  Käsikirjoitus on jo pitkällä, lavastus- ja puvustussuunnitelma valmis moni asia työn alla. Ihanaa siis tulossa. Mutta nyt auton rattiin ja kohti Majvikia.

 

Kaunista kevättä rakkaat ihmiset

 

b tammikuussa 16


Järkän näyttämö siivottiin yhdessä - tunnissa oli koottu tavarat, valtavat lavasteet mukaan lukien ja oltiin valmiit lähtemään! Iloinen porukka kantoi lavasteet toista kilometriä varastoon, muut järjestivät sillä aikaa vaatteet, rekvisiitan ja osa valmisti tarjoilut. Ihanan onnistuneen esityksen upea lopetus odotti kantajia!                  Kuva Are


KULTAISET KULKURIT

”Sanat eivät riitä kertomaan” lauletaan vuosien takaisessa hitissä. Mieleni tekisi laulaa juuri tuota laulua teille kaikille kultaisille kulkureille.

Lauantaina jännitin ensi-iltaa aivan eri tavalla kuin muita satoja ensi-iltoja ennen. Porukkamme oli todella sairasta. Muusikkomme viestitti kenraalipäivänä lääkäristä; ”Keuhkoissa sivuääni, röntgeniin, varjostumia, labraan, kuumetta 39 astetta, tulen heti kun täältä pääsen”. Mieleni olisi tehnyt sanoa, että mene nukkumaan, mutta minkäs teet. Kenraali alkaa klo 18.00, huomenna on esitys ja se on vedettävä niin kauan kuin hengissä ollaan. Hetken päästä Marke ilmoitti, että sikakipeitä ollaan, kauhea kuume, päätä särkee, kamala yskä, tuun heti kun pääsen, mutta en voi laulaa. Ja tulihan Marke ajallaan niin kuin aina ja veti reippaasti korpin äänellä osansa. Asemia tehtiin huolella 22een ja koko sen ajan sairaat puursivat täysillä aivan kuten muutkin, ja sitten nukkumaan.

Lauantaiaamuna jännitin todella miten selvitään. Marke oli entistä sairaampi, tuli suoraan töistä Järkälle ja meni makaamaan, hetken päästä tulee Tuomo, silmät seisten, kalman kalpeana, kuumeessa, Charlotta köhii entistä pahemmin, kuume edelleen nousussa ryhtyy kampaamaan ja meikkaamaan teatterilaisia. Suvi ryhtyi samaan jo kakistellen; enteillen tulevaa.Kävi mielessä montakin kertaa, miten kummassa pitkästä näytelmästä selvitään kunnialla läpi, kun kolme näyttelijöistä on tuossa kunnossa. Kello kulki, Are laittoi valoja Eeron kanssa, Charlotta ja Suvi kampasivat ja kaikki pitivät yllä hurttia huumoria; auttoivat toinen toisiaan, ymmärsivät, hoitivat ja tukivat. Ja näytelmä alkoi.

Seisoin katsomon takana, oveen nojaten ja katselin superkaunista näyttämökuvaa, hienoja valoja, ihailin taitavia muusikoita, näyttelijöitä, jotka tekivät loistavaa työtä, lauloivat upeasti, replikoivat ja liikkuivat rauhallisesti ja kauniisti. Pimeässä pistin kädet ristiin ja kiitin upeasta porukasta. On taivaan lahja saada olla yhtensä palasena mukana, saada nauttia tekemisestä yhdessä näyttelijöiden ja yleisön kanssa. Näytelmä kulki kauniisti loppuun ja päättyi mahtaviin aplodeihin ja lähes järisyttäviin kehuihin.

Sain todistaa todeksi sen, mitä yhteen hiileen puhaltaminen, vastuuntunto ja kunnioitus toista kohtaan saa aikaan. Ei puhettakaan, että kukaan  olisi valittanut sairauttaan, tai kyseenalaistanut esiintymistään. Yhdessä tehtiin, yhdessä ponnisteltiin, yhdessä toinen toistaan auttaen tultiin voittajina maaliin. Siitä tuntee todellisen Kulkurin!

b joulukuussa 15


JOULUIKKUNAT ILAHDUTTAVAT KOHTA MUSIIKKIOPISTOLLA

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin saan pariksi viikoksi paneutua todelliseen luovaan työhön; suunnittelemaan musiikkiopiston ikkunoita.  Olin jo ajatellut haudata jouluikkunat, mutta monet hyvinkääläiset ovat pyytäneet ja liki vaatineet niitä takaisin.
Monet kertoivat, että retki katsomaan ikkunoita oli muodostunut jo rakkaaksi traditioksi. Moni vertaisi niitä Stokan jouluikkunoihin. Opiston rehtori kääntyi puoleeni ja pyysi josko vieläkin ne tekisin. Ja hauskaahan se on, kun tietää että niitä kaivataan.

Satumaailmaan uppoaminen on kerta toisensa jälkeen yhtä palkitsevaa. Supermukavaa sukeltaa omien aarteidensa pariin ja unohtaa kaikki muut. Hetken tuntuu siltä, kuin olisi palannut lapsuuden maailmaan. Sellaiseen, jossa ei tarvitse ottaa kantaa yhtään mihinkään. Minulle tärkeää, että kaikki mitä ikkunoihin tulee, on kierrätysmateriaalia. Uuden elämän saavat monet lelut, jotka jo olivat kaatopaikalle menossa, matot, tavarat, risaiset lamput, korut, kellot, korit jne.


Mutta vaativat ne myös jotain uutta. Siihen Jake on omiaan. Hän rakentaa toivomuksesta mitä vaan. Tällä kertaa kierrätysmateriaalista syntyy keijujen valtaistuin, tonttujen koti vuoren onkaloon, hiiripariskunnan komea tuoli, jossa voi istua lumisateessa käristämässä nuotiolla juustoa, keinuja, juustotikkuja, harakanpesä ja paljon paljon muuta. Myös Are kantaa kortensa kekoon ja huomenna olemmekin menossa hiirten puukauppaan hankkimaan materiaalia, koska Aren pitää rakentaa hiirille sellokonserttituolit.

 

Kun sitten olen saanut kotona suunnitelmat valmiiksi ja lopputuloksen kuvattua, lähdetään kulkureiden kanssa pystyttämään ne opiston ikkunoihin. Siinä sunnuntai vierähtääkin aamusta iltaan. Mutta mikä onkaan palkitsevampaa, kuin lähteä ihailemaan valmiita ikkunoita oikein porukalla.

 

Siitä sitten kuvien kanssa ensi kerralla, kun ikkunat ovat valmiit!

 

b marraskuussa 15

 


JÄRKÄN USKOLLISET

 

On aamuyö, mutta en millään malta lopettaa kirjoittamista. Vietän vappua Järkällä vuonna 1959. Jännitys on käsin kosketeltavaa, sisälläni kihelmöi toteutumassa oleva unelma ja tulossa olevat vihkiäisjuhlat. Ei talo vielä valmis ole, mutta syksyksi valmistuu, niin on päätetty. Ja sitten päästään järjestämään hienot, mieleenpainuvat vihkiäisjuhlat. Kutsuvieraita mietitään kuumeisesti, lista pitenee ja pitenee; Hyvinkään Sanomat, Kansan Uutiset, Hyvinkään Uutiset, piirin nimismies, kauppalanjohtaja, palopäällikkö Raitoo, puusepät Erkkilä ja Nylander,  kauppalaninsinööri, kauppiaat A.O. Pehu, A. Vuolanko, M. Jaatinen. Kansantalojen Liitto, SKDL:n ja SKP:n Uudenmaan piirijärjestöt, Hyvinkään maalaiskunnan kunnallisjärjestö, Ponteva, Hyvinkään Työväenteatteri,  Hyvinkään Työväen mieskuoro, liikemiehet Jouko Joela, Mauri Velander, Osuusliike Ahjo, rakennusmestari T. Korte, Kai Vakkuri, Veikko Laajakallio, Onni Taimi, Veikko Haaparanta, Erkki Vuorinen, Sulo Hesenius, Rainer Virtanen ym. Juhlapuhujaksi on lupautunut kansanedustaja Kusti Kulo ja lausujaksi näyttelijä Vilho Siivola.

 

Paljon on vielä kuitenkin tehtävä ennen kuin talkoovoimin rakennettu talo on valmis ja vihkiäisjuhlan yksityiskohdat järjestyksessä. Tarkkaan on jaettava työt, jotta jokainen pieninkin asia on muistettu ja hoidettu. Ei siinä kylläkään mitään uutta ole. Koko rakennusvaiheen ajan on jo selvitty töitä jakamalla, yhteen hiileen puhaltamalla. Kaikesta muusta on ollut pulaa paitsi tahdonvoimasta ja talkoohengestä.

 

Tätä talkoohenkeä minä mietiskelen aamuyön tunteina käsikirjoitusta kirjoittaessani. Omien raskaiden töiden lisäksi he viettivät vapaa-aikansa rakennustyömaalla. Viitenä iltana viikossa piti viisitoista henkeä olla talkoissa, jotta rakennus saataisiin pystyyn. Rahapula oli ikuinen riesa ja pakotti välillä pitämään rakentamisessa taukoa. Intoa olisi ollut tehdä, mutta rahaa ei. Kekseliäisyyttä ja työtä vaadittiin sen hankkimiseenkin. Ja kun rahaa tuli vähänkin, taas rakennettiin.

 

Ennen kuin käsikirjoitus on valmis on läpikäyty lama-ajat, ravintolakulttuurin nousu, tanssipaikkojen alasajo, discojen, bingon tuleminen ym. Näihin uusiin tuuliin on Järkällä ollut pakko sopeutua. Rahaa on pitänyt saada talon ylläpitoon, korjauksiin, palkkoihin ym. Näihin päiviin asti onkin pärjätty kiitos ahkerien talkoolaisten. Yhä edelleenkin kauan mukana olleet ”Järkän uskolliset” jaksavat pyörittää taloa ja suunnitella tulevaisuutta. Mutta vääjäämättä esiin nousee kysymys: ”Kuinka kauan vielä?”

Toivoa sopii, että Järkälle löytävät tiensä uudet nuoret perheet, joilla on isiensä ja äitiensä usko yhteistyön, aatteen ja hengen voimaan. Vain siten Järkkä säilyy tuleville polville komeana todisteena yhteistyön voimasta.

 

b lokakuussa 15  
 


Norjan Dovre-vuoristo myskihärkineen raamittaa ihmisen elämänarvot oikean kokoisiksi. Vielä kesäkuun alussa vuoret kantavat ylväinä lumipeitettään, joka jonkun viikon kuluttua syöksyy kuohuina vuonoihin ja laaksoihin. Kuva: b



MISSÄ MINÄ VAELLANKIN...

 

Aallot pauhaavat vaahtoavina Reposaaren rantakiviin, puut taipuvat notkeina kuin tanssijat kohti jylisevää merta, yksinäinen lokki, mestarilentäjä, tähyilee omista korkeuksistaan rannalle päätyviä pikkukaloja.
Ounasjoki on tukehtua tuntureilta tuleviin vesiin, Rovaniemen kohdalla se viilettää koskena kohti merta saadakseen uumansa hoikaksi jälleen.  Arvidsjaur on kuin vieras kaupunki, pellot ovat muuttuneet järviksi, jokien uomat aikaa sitten hävinneet, niin on käynyt monelle muullekin Ruotsin kaupungille. Norjan vuorilta syöksyvät purot ovat valtavina vaahtoavia putouksia, vaikka vuorten huiput ovat vielä lumivaipan peitossa.


Mykistävää on katsoa luonnon väkivaltaista vapautumista talven kahleista. Kuinka vääjäämättömästi aurinko sulattaa jään, puhkaisee silmut lehdiksi puihin, kehystää kukin ja ruohoin tienvarret, nostaa voikukan keltaiset auringot rinteille lampaiden syödä, piirtää pääskyn kuvia vuonojen ja jokien kuohuviin vesiin.


Minä pieni ihminen taivutan pääni ja katson valkopäistä mustaa jättiläistä silmiin; ikiaikaista tunturia, joka tuijottaa kaukaisuuteen kuin minua ei olisikaan. Niin, onko minua oikeastaan? Vai olenko vain osanen tätä hetkeä, tätä vuorta, tätä kevättä.


Eräässä tienmutkassa istuu punatukkainen mies ison koiransa kanssa. Luulen heitä patsaiksi, kunnes mies nostaa katseensa ja ohikiitävän autoni ikkunasta katseemme kohtaavat. Kyyneleisin, mitään näkemättömin silmin jatkan matkaani. Kuka hän oli ja kuka minä olen; ikuisuuden ajatuksiako me molemmat?
 

b kesäkuu 15

 


Kulkurit tekevät täysin sydämin teatteria huonoista olosuhteista huolimatta. Hyvinkään kaupunki saa olla iloinen tasokkaasta kulttuuriporukastaan. Edustamme Hyvinkäätä Tuusulan upean Rantatien maisemissa elokuun lopun gaala-illassa. Tervetuloa katsomaan.    Kuva: Aarno O. Jalonen



MIHIN OLET MENOSSA HYVINKÄÄN KULTTUURIELÄMÄ

Muuttaessani kolmekymmentä vuotta sitten Hyvinkäälle, tämä oli vireä kulttuurikaupunki. Täällä toimi maankulu taiteilijoiden näyttelytila Ometta, ammattijohtoinen harrastajateatteri, kulttuurilautakunnan puheenjohtajana oli kuuluisan runoilijan Martti Haavion tytär Marjatta Koskijoki ja kaupunginjohtajana kulttuuria suuresti arvostava Osmo Anttila. Kulttuurin puolesta ei tarvinnut yhtään katua, että muutti Helsingin ydinkeskustasta pikkukaupunkiin.

Mutta tällä hetkellä ei Hyvinkään kulttuurielämää voi järin korkealle kohottaa. Kulttuurisihteeri on ollut kuukausia, ellei vuosia poissa työstään, kulttuuritoimenjohtaja hoitaa kulttuurin ohella nuorisotointa, opetustointa sekä liikuntaa. Varsinainen fakiiri pitää olla, että tuosta kaikesta selviää. Kaupungissa ei tiedetä kuka päättää ja mistä päättää ja koska päättää. Kukaan ei tiedä mitään mistään. Mutta siitä tiedetään, että kaikesta pitää maksaa viimeisen päälle; harjoituksista, esityksistä jne. Ketään ei kiinnosta mistä maksetaan ja mitä maksetaan ja onko kulttuuriväellä varaa maksaa. Ei tietenkään! Tärkeintä on, että maksetaan verojen lisäksi vielä ihan kaikesta mihin pikku harrastajajalka astuu.

Vaalit ovat ohi ja lopputulos kaikkien tiedossa. Sipilä kokoaa oikeistohallitusta ja kansa toivoo parasta; Hyvinkäälläkin. Kulttuuri-ihmisenä toivon, ettei uusi hallitus ainakaan vähennä kulttuurin määrärahoja – ei millään sektorilla. Tutkimukset osoittavat selkeästi, että laman aikana kulttuuri paitsi lohduttaa ja virvoittaa kansaa myös antaa voimaa ja uutta uskoa parempaan huomiseen.

Mitä olisivat juhlat ilman musiikkia, mitä elämä ilman teatteria, miten tylsiä olisivat sairaalat ja vanhainkodit ja muut julkiset tilat ilman maalauksia, mitä kesäloma ilman hyvää kirjaa. Kamalaa, vastaisivat taatusti kaikki joille nämä kysymykset esitettäisiin. Toivottavasti nämä samat ihmiset päättäjinä muistavat tämän silloin, kun lautakuntien, valtuustojen ja hallitusten pöydille ilmestyvät apuraha-anomukset.

Kuuntelin aamulla radiota ja siellä toimittaja naureskeli suureen ääneen, että ”Miten Hyvinkäällä voitaisiin tietää kulttuurista jotain, kun ei tiedetä suuremmistakaan asioista. Eihän siellä ole kaupunginjohtajaakaan.”

Toivottavasti oikeistolainen hallitus, joka ilmoittaa motokseen ”Koti, uskonto ja isänmaa” palauttaa kunniaan suomalaisen kulttuurin eteen työtä tekevät puurtajat. Kansan voima on sen sydämessä ja sielussa ja sen kuvaajana ja esiintuojana toimivat ensisijaisesti kulttuurin tekijät.

Isänmaamme suuren runoilijan sanoin: ”Maa maaksi jää, mutt´ henki taivahalle”.

b toukokuun alku 15


 

KULTTUURI TEKEE IHMISEN SIELULLE HYVÄÄ
 

Sini- ja valkovuokot täplittävät metsämme, krookukset, skillat, lumivuokot ja narsissit pihamme, leskenlehdet ovat valloittaneet ojan penkereet. Kevät on tullut totta tosiaan.Minun piti vähentää töitäni tänä keväänä, mutta koskaan minulla ei ole ollut niitä näin paljon! Siis ei kannata tehdä päätöksiä, vaan elää päivä kerrallaan ja onhan niitä tullut - ihania päiviä.

Eilen olin Solinan 30-vuotisjuhlassa nauttimassa iloisesta, hyvin tehdystä ohjelmasta. Upea kuoro on kehittynyt harppauksin ja siihen suuntaan sitä on määrätietoisesti vietykin valitsemalla taas vetäjäksi ammattilainen. Edellinen kuoron johtaja Mari-Anni Hilander oli musiikin maisteri kuten nyt kuoroa luotsaava Nina Melasalmikin. Ja lopputuloksessa se näkyi, toden totta.

Solina oli tilannut juhlaansa Charlotaltamme sävellyksen, joka perustui Ninan ohjatessaan käyttämiin sanontoihin ja tokaisuihin. Riemukas sävellys ja hauska esitys valloittivat yleisön raikuviin aplodeihin, joista ei ollut tulla loppua. Kulkureiden ja Solinan vuosikausia jatkunut yhteistyö näytti taas kyntensä. Yhdessä saa aikaiseksi paljon enemmän kuin yksin. Kiitokset ja onnittelut vielä kerran Solinalle!

Olen kirjoittamiseltani ehtinyt silloin tällöin kulttuuririentoihinkin; Matteus- ja Johannespassiot olivat vaikuttavia, samoin Hyvinkään Orkesterin konsertit, Kreeta-Maria Kentalan barokki-ilta Kaupungintalolla ja Hämeenlinnan Monica Groop –liedilta, muutamia huippuja mainitakseni.   

Kävin myös katsomassa teatteri Lokin näytelmän ja nautin todella; monia taitavia roolisuorituksia ja hienoja uusia, innokkaita teatterilaisia oli mukava katsoa. Näytelmä kulki rytmikkäästi ja rauhallisen varmasti. Kiitos ammattitaitoiselle ohjaajalle Kirsi-Marjalle ja innokkaille lokkilaisille.

Nyt on sunnuntaiaamu, ulkona sataa – ihanaa – ja minä kirjoitan viimeisiä rivejä Toiveiden Tuusulanjärvi –käsikirjoitukseen. Tiistaina jaan sen näyttelijöille, analysoimme ja karaktärisoimme ja sitten harjoittelemaan oikein totisesti. Ja minulla alkaa LOMA - ainakin vähäksi aikaa. Tiedän, että kohta veri vetää taas koneen ääreen ja muutaman tilaustyön jälkeen kirjoittamaan seuraavaa kulkureiden omaa käsikirjoitusta, joka esitetään joulun alla Järjestötalolla! Mutta ensin täytyy tehdä esite ja ottaa kuvia ja tehdä roolitus ja puvustussuunnitelma ja ommella ja…

Mutta ihan aluksi nautin keväästä!

b vapun alla 15


Säätiedotuksessa kerrottiin ettei voida oikein sanoa, milloin kevät tulee tai tuliko se jo, koska varsinaista talvea ei ollut. Tahvanus Tikka ja Hellin Lintu oivalsivat, että kevät tuli jo aikaa sitten, koskapa munasta kuoriutunut poikanen on kohta lentokykyinen. Näin ne vuodet vierivät ja munasta tulee lintu ennen kuin huomaammekaan.


ELÄKÖÖN KULKURIT - TAAS KERRAN UPEA TEATTERIVUOSI!

Kevät tulee kohisten, mutta se tahtoo jäädä taas kerran ruudun takaa katsottavaksi. Minun on riistettävä itseni irti tuolista ja lähdettävä ulos vaikkapa vain hetkeksi. Harjoitukset, käsikirjoitukset, puvustukset, mainonta, lavastukset vievät kaikki niin mahdottoman paljon aikaa ja ovat niin mielenkiintoisia, että ellen pidä varaani on kohta kesä, enkä ole huomannut mitään. Mutta ei voi valittaa. On tämä vaan niin mahdottoman mukavaa, ettei mikään.

Vaikka uusia käsikirjoituksia on tehtävä liukuhihnalta ja näyttelijöiden on sukellettava aina uusiin haasteisiin, niin silti tämä voittaa kaikki muut harrastukset vaikka kiirettä pitääkin.

Tämän viikon lopussa esiinnymme koko kulkuripoppoo Hyvinkääsalin Veteraanijuhlassa ja sitä varten pukeudutaan 40-luvun iki-ihaniin vaatteisiin. Näytelmää varten on harjoiteltu tansseja, runonlausuntaa, lauluja ym. Mutta vaikka näytelmä on mitä haasteellisin, on silti ehditty kaiken lomassa valmistautumaan Sellosalin hullutukseen. Siellä esitettävä näytelmä Tunnelmatuokio vie katsojat vauhdilla hypellen vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen, lauluin. tanssein ja hauskaa pitäen. Toivottavasti yleisö nauttii esityksestä yhtä paljon kuin me tekijät.

Kun Sellosaliesitys on ohi ryhdymme oikein toden teolla harjoittelemaan Tuusulan Rantatien maisemissa esitettävää epookkimusiikkinäytelmää Toiveiden Tuusulanjärvi. Sukelletaan Sibeliuksen, Järnefeltien, Halosten, Swanien, Sallisen, Erkon, Leinon ym. maailmaan. Puvustus on superihana; 1800-luvun lopulla Suomessakin pukeuduttiin hienosti. Sen voi nähdä vaikkapa Edelfeltin Pariisi-taulussa tai Järnefeltien kotialbumin kuvista. Pääsemme 30-luvun Charlestonin kautta 60-luvun Make love not war -ideologiaan ja lopuksi EU-tasolle pohtimaan vesiensuojelun tärkeyttä. Haastetta kerrakseen sekä käsikirjoittajalle, näyttelijöille että muusikoille. Mutta sehän tekee tästä harrastuksesta mielekkään.

Rantatieltä hyppäämme Kurkisuolle kuuntelemaan kurkien ilonpitoa, karpaloiden kiukuttelua, kuolemankellojen kalkatusta ja rämekarvajalkojen tsuppailua. Charlotan säveltämä ooppera Karoliina Kihokin Kommervenkit saa paljon toivotun uusintaesityksensä osana Hyvinkään Ympäristönsuojeluyhdistyksen 40-vuotisjuhlallisuuksia.

Loppuvuoteen mahtuu vielä itseäni kovasti innostava Hyvinkään Järjestötalon historiasta kertova näytelmä. Sen käsikirjoitukseen uppoudun kesäillan vienon tuulen puhaltaessa tai kunnon kaatosateella. Talon rakentamiseen on tarvittu tuhansia talkootunteja, yhteen hiileen puhaltamista, mutta ennen kaikkea uskoa, toivoa ja sitä paljon puhuttua suomalaista sisua. Sitä henkeä minä aion etsiä käsikirjoitukseenkin.

Tämä vuosi on täynnä mielenkiintoisia, upeita, haasteellisia esityksiä. Tilauksia on tullut paljon, mutta nämä valikoituivat tällä kertaa. Ensi vuonna on sitten kulkureiden oma juhlavuosi ja silloin tarjotaan koko kansalle herkkuja ja yllätyksiä oikein liian kanssa. Mutta ensiksi eletään tämä vuosi ja kohdataan haasteet iloisin mielin ja pystypäin.

b maaliskuun alussa 15


Vanhalla Willanäyttämöllä oli tilaa kokonaiselle kulkurimiesten rakentamalle Ketoolan pihapiirille taloineen, aittoineen ja pihakeinuineen. Uuteen tilaan mahtuvat näyttelijät juuri ja juuri, ei puhettakaan näin upeista lavasteista, tuskin lavasteista laisinkaan.

 

MIKÄ TEATTERITILA MUKA


Studio Donnerin avajaiset on pidetty, enkä kerta kaikkiaan malta olla ihmettelemättä tyyliä, joilla ne oli järjestetty. Kun Hyvinkäällä kerrankin avataan uusi kulttuuritila, olisi toivonut että avajaiset olisivat olleet vähintäänkin keskinkertaiset. Nyt mentiin kyllä rimaa hipoen.

 

Kovasti ihmettelen myös Studio Donnerin näyttämöratkaisua, joka tällaisenaan ei mitenkään ole passeli ison teatteriproduktion esittämiseen. Lavasteita ei voi vaihtaa, tila on äärettömän kapea, sisääntuloja ei ole ollenkaan, ellei sitten käytetä ovia, jolloin näyttämölle virtaa valoa, rekvisiittaa ei voi säilyttää eikä vaihtaa kesken esityksen jne. Hyvinkäällä on ainakin kolme teatteria, joiden jokaisen ohjaaja olisi osannut antaa tarvittavat tiedot toimivan näyttämön rakentamiseen. Tietääkseni ketään ei ole konsultoitu. Avajaisissa annoimme Pekkaselle toivomuspalautetta ja hän lupasi ottaa ne huomioon. Ehkäpä näin saadaan pikkuisen parempi kokonaisuus.

 

Tuollaisenaan Studio Donner on hyvä paikka kuoroille, runon lausujille, pienille yhtyeille, monologin tekijöille jne. Mutta teatterille se on kerrassaan surkea, eikä vähiten kalleutensa tähden.

 

Mutta ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin.  Kulkurina suoristin itseni pari metriseksi, kun meille esiteltiin harjoitustilaa. Kerrankin kunnon tila, jossa on ikkunat, hyvä lattia, kirkkaat valot ja ennen kaikkea tilaa tanssin opetukseen, koulutuksiin ja harjoittelulle. Jos kotipesät olisi rakennettu, ei teattereille olisi minkäänlaista paikkaa harjoitella, ellei sitten ole varaa maksaa 200 euroa ilta!

 

Iloista antajaa Jumala rakastaa, sanotaan sanassa.  Pyyteettömyys palkittiin avajaisissa. Aikanaan vastustimme kiivaasti kotipesiä ja perustimme vastustuksemme siihen, että jokaisen hyvinkääläisen kulttuuriharrastajan pitää päästä harrastamaan uudessa tilassa. Nyt se on sitten totta.

 

Toivoisin kuitenkin, että Hyvinkään kaupunki tulisi teattereita vastaan; antaisi meille muutamille yhdistyksille ilmaisen harjoitusillan kerran viikossa. Se olisi kaunis ele kaupungilta meille teatterinharrastajille, joille viimeiset viisi vuotta ovat olleet kerrassaan haastavat.

 

b helmikuun toka 15  

 

TEATTERIA RAKKAUDELLA

Puhelin soi, meilit viuhuvat, tekstarit piipittävät. Joulun aika on peruuttamattomasti ohi. Mutta ei haittaa. Kun tarpeeksi  viettää hämäränhyssyä niin jo kaipaa työtä ja touhua. Yhtä hauskaa kun on pyntätä koti joulukuntoon, sytytellä kynttilöitä, lukea ruokaohjeita ja pistää lukemattomat kirjat pinoon lukemista varten on purkaa joulu pois; pistellä kranssit ja havut ylälaatikkoon, kerätä kuusen kynttilät, tontut ja enkelit komeron takaosaan ja ihailla kevääseen ja kesään valmistuvaa kotia.

Tälle vuodelle on odotettavissa hienoja esityksiä, puvustuksia, käsikirjoituksia ja ohjauksia . Olen tämän aamun naureskellut vanhojen laulujen sanoille etsiskellessäni materiaalia käsikirjoituksiin. Ihanaa tehdä käsikirjoitusta näin innostuneena. Vanha tietokoneeni näppäimistö ei millään ehdi mukaan, sormeni kiiruhtavat  vinhaa vauhtia, hyvää dialogia ei kannata kadottaa.

Kaikki näyttelijäni ovat taas pääni sisällä puuhailemassa ja minä yritän siepata heidän keskusteluistaan kiinni. Kun tuntee vuosikymmenien ajalta omat näyttelijänsä, on hirveän helppoa tehdä tekstiä ja eläytyä tapahtumiin. Dramatisointi syntyy kuin itsestään!

Lisäksi minulla on parasta mitä ohjaaja voi toivoa: ikioma, loistava muusikko. Jokainen teatteriohjaaja tietää, mitä hyvä muusikko teatterille merkitsee; taatusti esityksen lopputuloksesta ainakin puolet ja harrastajateatterille enemmänkin. Miten käsittämättömän upeaa on, kun voin tilata uuteen käsikirjoitukseen uuden sävellyksen räätälöitynä juuri kulkureille. Ja  mikä korvaamaton apu minulle ohjaajana, kun Charlotta harjoituttaa laulut, opettaa tanssit, säestää ym.

Minulla on kertakaikkisen hyvä porukka kaikilla mittareilla mitattuna: Sakari hoitaa aikataulutukset ja poissaolot ja pitää minut tietoisena niistä, Jake huolehtii puheenjohtajana meistä teatterilaista niin kuin vain hyvä puheenjohtaja voi, hallitus on aina kantanut vastuuta teatterista ja tukenut minua, Marke on assarina aina valmis auttamaan ja kannustamaan, Hilkka ja Anni ovat todellisia sydänystäviä, ompelijoita ja tukijoita. Näyttelijät ovat innokkaita ja taitavia ja keskittyvät täysillä omaan roolinsa ja pyrkivät joka kerta tekemään parhaansa ja kaikki osallistuvat kaikkiin töihin ilolla ja riemulla. Jokaista kulkuria muistan kiitollisuudella ja nautin taas harjoituksissa eilen upeasta lopputuloksesta.

Teatteria voi tehdä monella tavalla, me kulkurit teemme sitä tosissamme toinen toistamme kunnioittaen.  Hyvät tavat kaunistavat myös teatterissa. Ystävällinen ja söpö yhdessäolo luo erinomaiset puitteet onnistuneelle teatteriesitykselle. Ystävyys ja hyvä mieli kantavat taatusti näyttämöltä katsomoon asti ja saa katsojat nauttimaan.

b tammikuussa 15

TEATTERIA - TARINOITA - YHTEISÖLLISYYTTÄ


Tänään on vuoden pisin päivä. Esi-isämme uskoivat, että juuri tänään maahiset ja peikot nousivat luolistaan viettämään maan päällistä juhlaa. Vuoden synkin päivä oli outojen otuksien päivä. Minulle se on yksi vuoden ihanimpia päiviä. Voin antaa mielikuvituksen laukata vapaasti tai istahtaa kynttilän valossa lukemaan Joel Lehtosen satua kolmijalkaisesta mökistä, uppoutua John Bauersin satumaailmaan tai tutustua Tony Wolfin Mettäsiin, tonttuihin ja menninkäisiin.


Kaikkea suurta voi syntyä hiljaisuudessa, hämäränhyssyssä, lumituiskussa, myrskyssä, kaatosateessa. Jäätyvät, raskaat aallot kantavat tarinan aineksia, korkeat kynttiläkuuset kertovat esi-isiemme ja –äitiemme tarinaa, kallioseinämät kuiskivat korven salaisuuksia. Suomalainen on luonnosta syntynyt, luonnosta ammentava.


Mennyttä vuotta muistelen takkatulen loimussa, tuulen tuivertaessa toiskan ikkunoita. Charlotan säveltämän upean oopperan melodiat soivat päivittäin päässäni. Miten hienoa olikaan seurata välillä hieman sivusta esityksen valmistumista. Aivan erityistä on työskennellä lasten ja nuorten kanssa. Martan, Ainon, pikkuAinon, Eevin, Miinan, Anna-Stiinan, Aapon ja Paulin ystävällisyys, innokkuus ja sitoutuminen olivat kerta kaikkiaan tarttuvia. Vanha joululaulu ”vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään” tuli elettyä todeksi, niin hauskaa oli puuhastella oopperaporukan kanssa.


Sain myös vihdoin tehdä METSÄ-tapahtuman, jota olin niin pitkään haaveillut. Valtava urakka se olikin meille kaikille, mutta valmista tuli. Ihanaa oli istua Hyvinkääsalin katsomon korkeimmalla kohdalla ja ihailla näyttelijöiden, muusikoiden, näyttämömiesten, puvustajien ja lavastajien suorituksia. Vanha, rakas teatteriporukkani ei petä koskaan!


Teatteriesityksen valmistuminen on mitä suurimmassa määrin yhteen hiileen puhaltamista. Sooloilut ja muihin kuin varsinaiseen näyttelijäntyöhön keskittyminen näkyvät esityksessä valitettavasti paitsi ohjaajalle myös yleisölle. Teatteriharrastus on, mikäli tavoitteet ovat kunnianhimoiset, varmasti harrastuksista vaativin. Se peräänkuuluttaa ehdotonta sitoutumista, loputonta joustamista, ohjaajan ja näyttelijätovereiden kunnioittamista, harjoittelemista harjoittelemisen jälkeenkin, laulujen, tanssien ym. jatkuvaa opettelemista, pettymyksien ja frustraatioiden sietämistä jne. Teatterimies ja laulaja Wladimir Vysotski on sanonut tämän tyhjentävästi Ystävän laulussaan. ”Ajat ankeimmat selvittää, kuka viereesi jää.” Niin se on, eli se joka selviää kunnialla myös ankeista ajoista, saa taatusti enemmän iloa ja yhdessä kokemisen onnea kuin mistään muusta harrastuksesta. Itsensä voittamisesta ja yleisön palvelemisesta on loppuviimeksi kyse.


KulkuriTeatteri on aina pyrkinyt niin hyvään suoritukseen kuin mahdollista iloa ja onnea ja yhdessäolon ihanuutta unohtamatta. Se näkyy varmasti myös suosiossamme. Esityksemme ovat lähes aina loppuunmyytyjä, tilauksia on monin verroin enemmän kuin voimme ottaa vastaan. Kaksi seuraava vuotta ovat jo täynnä, siis jos kulkureita haluaa tilata esiintymään, myydään vuoden 2016 syksyä.


Tulossa on kerta kaikkiaan upea vuosi; hienoja esiintymispaikkoja, mielenkiintoisia käsikirjoituksia ja loistavia kouluttajia. Mutta vuosi tulee olemaan myös vaativa ja esitysten oltava mallikkaita. Sitä varten tarvitsemme yhteen hiileen puhaltavan, sitoutuvan, teatteria rakastavan porukan ja sellainenhan minulla nyt on!


Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta rakkaat kulkurit ja kaikki kulkureiden ystävät!

 

b joulun alla 14


MARRASKUULLA ON KESÄ TASKUSSAAN

Metsien kätköistä esityksestä on viikko ja nyt voi jo ruveta puhumaan toipumisesta. Onneksi on ollut niin mahdottoman paljon rästiin jääneitä töitä, ettei ole ehtinyt menneitä murehtia. Kiitollisena ja tyytyväisenä saatoin haudata esitykset ja ryhtyä suunnittelemaan tulevaa. Vajojen ja kodin siivoaminen, pyykin

pesu ja vanhojen teatterivaatteiden ja tavaroiden keräily kierrätykseen ovat niin ikään paitsi ihania töitä myös muistuttavat elämän jatkumisesta ja uusista haasteista.

Tänään on upea marraskuinen, tihkusateinen, lämmin, puolipimeä päivä.  Mikä voisi olla suomalaisempaa kuin marraskuinen luonto, mustat kyntöpellot, lehdettömät puut, tuulinen ja sateinen sää. Eläköön – on ihanaa olla suomalainen. Kerään ympärilleni vuoteeseen kasan 1900-luvun alun yhteiskunnallisis-historiallis-omaelämäkerrallisia kirjoja ja ryhdyn suunnittelemaan uutta käsikirjoitusta, jonka päähenkilöt elävät todellisessa kulttuurimaisemassa todellisen kulttuurin mahtiaikana. Sibelius säveltää, Eero Järnefelt maalaa, Anni Swanin sisarussarjan tytöt näyttelevät suomalaisessa teatterissa, mutta Heikki ei ole yhtä kiinnostunut taiteista kuin kotijärven eliöistä ja vedestä.

Milloin muulloin tämmöistä käsikirjoitusta voisikaan tehdä? Tuuli ulisee nurkissa, koivut kopistelevat nurkkalautoja, mutta minullapa palaa sata kynttilää ja huonettani seppelöi tuhat ihanaa nuottia Jean Sibeliuksen kynästä. Pikkuhiljaa omalle paperilleni satelee sanoja peräkkäin, joista hyvässä lykyssä valmistuu käsikirjoitus, jota kevään ja kesän aikana harjoittelemme ja esitämme valmiina näytelmänä elokuun kuutamolla kauniin Tuusulan järven rannalla.

Tai ehkä sittenkin kynäni haluaa kirjoittaa talvisodasta, sen viimeisestä päivästä, rauhan päivästä. Siitä on muutaman kuukauden kuluttua 75 vuotta ja me kulkurit muistelemme sitä Hyvinkään salin gaalassa näytelmällä Kirje isältä - muistoja talvisodasta.

Tai ehkä lämmin pesäni innoittaa minut kirjoittamaan muistoja menneistä ajoista – lauluista, runoista, rakastamisesta, hylkäämisestä, vihasta, elämästä! Minulta on tilattu Espoon Sellosaliin käsikirjoitus, joka on "kulkureita parhaimmillaan"; hyvää musiikkia, laulua ja tanssia. Hieno tilaus – en voinut vastustaa.

Ensi vuodesta on tulossa ohjelmallisesti upea. Olen valinnut lukemattomista tilauksista ne, joista eniten itse pidän ja joista näyttelijät saavat paitsi haastetta myös onnistumisen ja ilon kokemuksia. Se jos mikä on elämässä tärkeätä.

Taidan sytyttää vielä yhden kynttilän, keittää makoisat kahvit ja istahtaa katsomaan, mitä hyvä haltija on päättänyt minun tänään kirjoittavan!

b Kytäjän pilkkopimeässä illassa marraskuun alussa -14.  

TEATTERI VIE MENNESSÄÄN METSIEN KÄTKÖIHIN

F.E. Sillanpään romaani Silja, nuorena nukkunut herää eloon. Vaikka olemme ahtautuneet pieneen luokkaan, ei katsoja tarvitse  mielikuvista nähdäkseen edessään sydänHämeen viljavat pellot, Hämeenkyrön rantojen raidat ja vehmaat mäet. Silja hengittää luokkahuoneen hämärässä, jokaisessa harjoituksessa aina nopeammin ja voimakkaammin kuin edellisessä.

Myrskyluodon Maija seisoo veneen tuhdolla vastavihittynä morsiamena ja katselee Myrskyluodolle elämänsä ensimmäisen kerran. Tulevaan kotiinsa hän purjehtii, sydän rakkautta täynnä mieheensä Janneen nojaten. Hän katselee omaan paratiisiinsa, kukkivien tuomien ympäröimään kalliosaareen, josta on tuleva syvimmän ilon ja syvimmän surun kotipaikka. Ei haittaa ollenkaan, että koulun pihalla juoksevat ja kirkuvat lapset, me olemme Myrskyluodolla.

Rosvo Roopen ajaton tarina kaikuu parinkymmenen kulkurin laulamana kuin olisimme myrskyävällä merellä. Rosvo Roopen kaipaus on käsin kosketeltava. Harjoitusta seuratessa tuntee suolan maun huulillaan, onko se kyyneleiden vai meren suolaa on mahdoton sanoa.

Tukkijoella lauletaan ja tehdään miehen työtä, raskaasti heiluu keksi ja jalat vatkaavat pyörivää tukkia. Mutta rinnassa sykkii suoni, joka muistuttaa, että rannalla odottaa lettipäinen neito jota lauantaina sireenien tuoksussa saa puristaa sydämensä kyllyydestä.

Munkkiniemen kartanon puisto tarjoaa suojan vanhalle armolle, jonka kiihkeä sydän ei saa rauhaa, ennen kuin lempipoika on tullut takaisin. Korva tavoittaa sanoja, joita se ei haluaisi kuulla, mutta jotka se poimii kuin pakosta yksitellen yön kädestä.

Harjoittelemme Metsien kätköistä näytelmän teatterikappaleita, nauttien ikivihreiden kirjojen kerronnasta. Tarinat kiehtovat yhä. Miten kauniisti ne onkaan kirjoitettu, miten ihmeellistä elämää silloin elettiinkään.  Charlotan upea musiikki ja Violankadun ilolintujen laulu kruunaa harjoitukset, laittavat pistämään parasta. Päivät kuluvat lavastaen, ohjaten, puvustaen, harjoitellen. Aamusta tulee ilta ennen kuin huomaakaan ja seuraava päivä kuluu samalla lailla ja seuraava ja taas…

Teatteri nielaisee tekijät kitaansa, jauhaa hetken ja sylkäisee ulos valmiin teatteriesityksen. Toivottavasti mahdollisimman moni löytää tätä esitystä katsomaan. Uskallan luvata, että katsoja ei pety; katsottavaa on puvuissa, lavasteissa, upeissa näyttelijöissä ja tarinoissa.

Mutta nyt Charlotta Kivistön säveltämä ooppera Karoliina Kihokin kommervenkit odottaa puvustuksia. On riennettävä valmistamaan rämekarvajalan toukkia ; )

b lokakuu 14

TONTTUTALON KATTOPÄRE JA KÄNKKYRÄOKSA

 

Kullerot ja voikukat heilimöivät, kymmenet eripunaiset kukat huojuvat tuulessa, Pallaksen rinteillä on lunta ja onpa sitä kinoksena vielä Aakenuksen luontopolun alussakin. Ihana Lappi aukeaa minulle aivan uudella tavalla. Olen kymmenet vuodet käynyt joka syksy katsomassa paljakkaa, nauttimassa vuorista ja siitä rauhasta, mitä totaalinen talvea odottava luonto tarjoaa.  Syksyllä, en koskaan alkukesällä.

 

Heleät vihreät värit, kirkkaan siniset järvet, mustat vuoret ja monenkirjavat kukat koristavat Lapin luonnon minulle vieraaksi. Ilmakin väreilee oudon värisenä odotusta täynnä. Aivan toisenlaisena kuin syksyllä, jolloin se on alkanut levittää sinertävää harsoaan kohta uneen vaipuvan luonnon suojaksi. Luonnon moninaisuus hurmaa minut, saa aistit aukeamaan kauneudelle, ihmeelle, josta saan jälleen nauttia.

 

Kettu kurkistaa puun takaa, josko tie olisi vapaa ylitettäväksi. Hirvi rouskuttaa tien vieressä nuoria koivunoksia ja näätä pistää tassua pikakiitäjän tavoin toisen eteen, kun yllätän sen suon laidasta. Poutahaukka kaartelee taivaan sinessä. Katselen sen sulavaa liitelyä, kunnes niska ei enää jaksa takakenoa.

Luonto kätkee salaisuuksia, aarteita ihmisen löytää. Metsä tarjoaa suojan, lohdutuksen, oikopolun oman sielun sopukoihin.  Sen aarteet odottavat meitä, sen syli kutsuu väsynyttä kulkijaa istumaan sammalmättäälle, sen pienet metsätähdet tuikkivat meitä lohduttaen.

 

Kiitollisena palaan kotiin autossa pieniä muistoja iki-ihanasta lomasta; palanen aventuriinikvartsia, pari pyöreätä pikkumaasälpäkiveä, pieni känkkyräinen oksa sekä AARRE: tonttutalon kattopäre. Alku tonttukäsikirjoitukselle. Voiko ohjaaja ja ihminen enempää toivoa.

 

b Kautokeinossa juhannuksena -14

 

SAIJONAARASTA sanoi Heikkis-Jamo ja kakkasi inspirointikeikalla lavalle

Neljän viikon Jäämerimatkan jälkeen päivä kotona, sitten Ranskaan ja Normandiaan, sieltä kotiin ja seuraavana päivänä porukalla Hopeavuoriretkelle. Kuumaa oli, mutta liki kaikki kulkurit paikalla. Hienoa oli nähdä missä Näkki vingutti viuluaan ja Eino putosi tovereineen hopeasauvoiksi ikuiseen luolaan! Sieltä suoraan kohti Pohjanmaata ja kesäteatteria. Luvassa oli Artturi Järviluoman teksti ja tekijänä seudulla tunnettu ryhmä.

 

Plussaa esitykselle siitä ahkeruudesta ja yritteliäisyydestä millä näytös vietiin läpi. Mutta mieleeni hiipi taas tuttu kysymys: onko tämä teatteria, näytelmäkerhon toimintaa vai vain yleisesti ottaen kylän yhteistä puuhastelua. Varmasti se oli viime mainittua ja sellaisenaan täytti tehtävänsä. Pienen paikkakunnan talkoohenki on hiipunut olemattomiin, yhteistä tekemistä ei joko ole tai sitä ei viitsitä tai osata järjestää. Helpompi on jäädä katsomaan futista telkkarista tai mennä mökille juomaan kaljaa ja lillumaan puolipökkerössä paljussa. Aivot narikkaan kato, ei jaksa, ei huvita, ei kiinnosta!
 

Yhteisöllisyyden puute on noussut puheenaiheeksi laajemminkin.  Pohditaan miten talkoohenki ja yhdessä tekemisen ilo voitaisiin palauttaa. Kesäteatteri on taatusti yksi niitä asioita joka tuota puutetta vähentää. Tehdään yhdessä ja pidetään hauskaa. Valitaan vanha tuttu jo useita kertoja lähiseudulla esitetty näytelmä jossa ei voi epäonnistua ja ei kun menoksi. Pääasia, että on hauskaa.

 

Entä sitten yleisö? Pitääkö tekijöiden ajatella yleisöä vai riittääkö, että harjoituksissa käydään kun jaksetaan, nauretaan ja ohjataan toinen toistaan, vietetään suviset kesäillat lystiä pitäen niin kuin vanhassa Putte Possun laulussa: ”Siellä kaikilla oli niin mukavaa…” ja toivotaan yleisön laulavan kertosäkeen: ”Oi jospa oisin saanut olla mukana.” Valitettavasti kaikki eivät halua olla mukana ja moni on kiukkuinen kun moisesta joutui vielä maksamaan.

 

Kesäteatterit ovat suomalaista todellisuutta. Mutta en voi mitään sille, että sisäkaluja kääntää katsojien tavallisimmat toteamukset: ”En mä ees tiedä mikä kipale siellä menee, mut sinne kuuluu mennä.” P...aahan se on aina ollut, mutta se kuuluu suveen.”  Surullista kuultavaa vuodesta toiseen.

 

Huonon taloustilanteen on ennustettu muuttavan kesäteatteriperinnettäkin. Yhä useampi korkeakoulusta valmistunut ohjaaja, näyttelijä ja muusikko siirtyy lavoille. Jos niin käy, opettaa se luonnollisesti harrastajanäyttelijöitä ja yleisöä vaatimaan tasoa ja ehkäpä saa muistamaan mitä esitystä kävi katsomassa ja kuka sitä esitti! Mutta ennen kuin tähän on päästy, on jostain löydettävä rahaa ainakin ohjaajan palkkioon.

 

Putoushahmon Heikkis-Jamon, mikkeliläisen ilmaisutaidon ohjaajan hokema ”mitäs me ammattilaiset” improharjoituksen - tai inspirointiharjoituksen - niin kuin hän pilkallisesti sanoi - jälkeen ei jättänyt epäselväksi, mitä mieltä ammattilaiset ovat. Vaativan koulutuksen läpikäyneenä Heikkinen tietää, ettei hyvä teatteriesitys synny siitä, että ottaa käsikirjoituksen käteen ja ryhtyy näyttelemään.

 

KUNTIEN JA KAUPUNKIEN PÄÄTTÄJÄT - HERÄTKÄÄ!

 

Olen tänä kesänä ajanut Suomea ristiin rastiin reippaasti yli 15 000 km ja todennut, että monen paikkakunnan ainoa tarjonta yleisölle oli kesäteatteriesitys. Ilman sitä, olisi turistille jäänyt nähtäväksi hautausmaat ja kirkot - joista niistäkin suomalaiset tahtovat luopua!

 

On aika palkita harrastajateatterintekijät. On aika jakaa kulttuurirahat niin, että sadoilla talkoilla toimivilla harrastajateattereilla on varaa palkata itselleen ohjaaja. Se mikä urheilussa on täysin luonnollista, tulisi olla luonnollista myös teattereissa. Pieninkin voimistelu-, lätkä-, futis- ja pesisjengi palkkaa itselleen valmentajan/ohjaajan/vetäjän. Siitä ei edes keskustella, se kuuluu ilman muuta asiaan!

 

Kuitenkaan mikään muu harrastus ei sada suoraan kunnan ja kaupungin hyödyksi siinä määrin kuin teatteriesitys. Sitä kelpaa päättäjien toimesta esitellä rinta rottingilla kaupunkien ja kuntien nettisivuilla, mainoksissa ja juhlapuheissa, kertoa lehdistölle kuinka ”Meillä on tällainen hieno teatteriesitys” ja saman tien unohtaa, että se on aikaansaatu teatterille vihkiytyneiden harrastajien omilla rahoilla ja satojen tuntien talkootyöllä, useimmiten vielä ilman minkäänlaista kunnan tai kaupungin panostusta.  Päättäjienkin on mukava saada kiitoksia, paistatella ramppivaloissa. Entä sitten kun tulee aika jakaa avustuksia? Silloin vedotaan huonoon rahatilanteeseen, valitetaan perusturvan kaikkinielevyyttä ja… annetaan rahaa urheilulle!

 

Harrastajateattereissa ahertaa tuhansia vapaaehtoisia, niiden esityksistä nauttii pari miljoonaa suomalaista joka vuosi, nyt olisi kerta kaikkiaan korkea aika pitää huoli siitä, että kaikilla teattereilla olisi varaa kunnon ohjaajaan. Silloin yleisö voisi olla varma laadusta, näyttelijät tosissaan ja taidolla ohjatuista harjoituksista, puvustajat, lavastajat, muusikot ym. vaativasta, hyvään lopputulokseen tähtäävästä tekemisestä. Tämän suomalainen ahkera harrastajateatteriyhteisö on taatusti ansainnut!

 

Ilmaisutaidon ohjaaja Heikkis-Jamo vastasi haastattelijan udellessa pahinta mokaa: ”Hurjin asia elämässäni oli, kun kakkasin inspirointikeikalla lavalle. Mutta mokahan se on lahaja, niiku sanotaan että!”  

Ninpä -  jokainen voi tykönänsä miettiä, mitä hän tuolla ylen pilkallisella vastauksella halusi viestittää.

 

b elokuun alku 14

 
Päivitetty 15.3.15