y


           Etusivu Info Kulkurit  Kulissien takaa bb Historia Liput Kulkuriblogi      

NAINEN - mysteeri jolla on voimaa

 

Elämä on kilpailu, jossa kaikki pääsevät maaliin, mutta kuka voittaa ja mistä lopulta kilpailemme? Muinaiset suomalaiset olivat metsästäjä-keräilijäkansaa, joille kyky metsästää, puolustaa reviiriään ja lisääntyä määrittyivät enemmän välttämättömyydestä kuin omasta halusta. Eettinen ruokavalio tai kuntosalin jäsenohjelma eivät aiheuttaneet esi-isillemme päänvaivaa. Sen sijaan kyky kiintymystä osoittaviin ihmissuhteisiin on aina ollut ja tulee aina olemaan keskeisin osa ihmisyyttä, jonka kautta onnellisuuden kokemuksemmekin lopulta määrittyvät.

 

Nykyihmisen tragediana on usein harha suunnattomasta määrästä asioita, joita hänen on omasta mielestään pakollisesti toimitettava samalla itsensä hukuttaen. Toisin kuin esi-isiemme riistamailla, näyttelee todellinen pakko usein hyvin pientä roolia oman elämämme näyttämöllä. Nykyihmisten eliniänodote on esi-isiimme verraten korkea, mutta sisältää usein loppupäässä myös sairastettuja vuosia, jolloin elämäämme pidetään keinotekoisesti ja joskus vastentahtoisestikin yllä. Kun yhtälöstä vähennetään vielä keksittyihin pakkoihin kuluttamamme vuodet, ei jäljelle jääneiden onnellisten, elettyjen vuosien määrä poikkea varmasti paljonkaan esi-isiemme vastaavista.

 

Poikkeuksen laskukaavaan on kuitenkin kaikkina aikoina tehnyt yksi selittämätön ikiaikainen mysteeri: nainen. Mysteeri, jolla on voima saada sorjasta varrestaan huolimatta syntymään kaikki ihmiskunnan suuret monumentit aina halkopinoista Taj Mahaliin. Mysteeri, joka kadottaa järjen äänen, tuo tarkoituksen tai vie sen mennessään. Mysteeri, jolla on voima kadottaa menneiden paino tai saada ohikiitävän pieni hetki kantamaan aina ikuisuuteen asti. Jos haluaa menestyä elämässään, suosittelen lukemaan naistenlehtiä taloussanomien sijaan ja menemään oman kullan kanssa teatteriin. Se on investointi, joka lisää elettyjen vuosien määrää!

 

Tästä, ei mistään tästä ja paljon muusta, tule Hyvinkääsaliin naistenpäivänä 8.3. klo 18 tai 9.3. klo 15 katsomaan Kulkuritetterin Nainen ihanainen!

 

Jarno Hannula
13.1.14 

 

DO UT DES


Vuosi vanha vaipuu hautaan riemuineen ja murheineen...

oi jos vuosi alkava oisi Herran siunaama!
 

Näin lauletaan vanhassa laulussa ja sen sanoihin voimme mekin yhtyä. Teatterin loistokas syyskausi on takana ja uusi vuosi ja uudet haasteet ovat vasta muutaman kuukauden päässä. Jouluaika tuo tauon ja samalla tyydytyksen tunteen tehdystä työstä – näin ainakin näyttelijän/puheenjohtajan näkökulmasta! Uskon että tulkitsen paitsi omia myös kaikkien muidenkin näyttelijöiden tuntemuksia.

Syyskausi, lukemattomia harjoituksia ja neljä eri produktiota takana, niistä kaksi suurempaa ja merkittävämpää: Turun linnassa kolmasti esitetty Hegesippuksen aarre ja Hyvinkäällä kahteen kertaan esitetty Kaivaten täällä kaukana, laittoivat kaikki kykymme liikkeelle mutta antoivat myös paljon. DO UT DES (engl. I give that you might give) eli johonkin muuhun tilanteeseen tarkoitettu ”annan että antaisit” – periaate soveltuu hyvin myös teatteriin: mitä enemmän annat itsestäsi, sitä enemmän teatteri antaa sinulle! Mitä enemmän heittäydyt, opettelet, harjoittelet, sisäistät rooliasi, sitä enemmän teatteriharrastuksestasi saat.

Syksyn kaksi pääesitystä olivat täysin erilaiset. Aarre oli satu, suunnattu lapsille ja lapsenmielisille, kevyt henkisesti ja hauska näyttelijöiden heittäytyä rooliin. Kaivaten oli sen täydellinen vastakohta: näyttelemistä piti harjoitella jotta sen pystyi esittämään menemättä tunteisiin mukaan, liikuttumatta itse. Molempia harjoiteltiin samoihin aikoihin. Roolit olivat näyttelijöiden päässä samaan aikaan. Todellinen haaste ammattilaisillekin!

Yleisö on onnistumisemme tuomari. Täydellinen hiljaisuus Kaivaten-näytelmän kulminaatiopisteessä riitti jo yksinään todisteeksi siitä että yleisö viihtyi: Helka-rouvan avatessa surullisen viestin tuonutta kirjettä neulan tippumisen olisi voinut kuulla, jännitys oli käsin kosketeltavaa. Kirjepaperin rapina oli kaikkia äänitehosteita vahvempi kokemus. Ja mitä sen jälkeen tuli: monet miehet  totesivat itkeneensä julkisesti ensimmäisen kerran. Kun teatteri saa aikaan todellisia tunteita, iloa tai surua, empatiaa tai vihaa, ihastusta tai inhoa, se on onnistunut. Yleisöpalautekin todisti samaa. Siitä tuli mahdottoman runsaasti ja kaikki oli pelkästään kiittävää.

Turun linnassa kokemus oli lähtökohtien erilaisuudesta huolimatta samansuuntainen. Pienet pallerot puolitoistavuotiaasta ylöspäin istuivat hiirenhiljaa erilaisia eläinhahmojamme ihmetellen ja niitä hyvin tunnistaen. Empatian tunteita kuultiin jo näytelmän aikana jälkipuheista puhumattakaan. Kuka samastui hiiriin ja piti niistä, kuka taas hämähäkkeihin tai susiin – tai inhosi jota kuta näistä. Tontut valloittivat jokaisen katsojan sydämen tonttunäytelmässä joka ei ollut edes jouluinen, vaikka totuuden nimissä on todettava että joulun läheisyys helpotti varmasti näytelmän sanoman vastaanottamista.

Kiitos erinomaisista käsikirjoituksista ja loistavasta ohjauksesta, kiitos hienosta musiikista ja asuista,  kiitos valoista joilla näytelmien sanomaa alleviivattiin juuri oikealla tavalla, kiitos lavastuksesta joka muodosti hienot raamit esityksille, kiitos Turun linnan kiinnostuksesta esityksiämme kohtaan, kiitos tukijoillemme, kiitos KulkuriTeatterin ystäville, kiitos jokaiselle teatterilaiselle siitä innosta, millä osallistuitte teatterin tekemiseen!

Viimeinen kiitos menee kuitenkin sille loistavalle yleisölle, joka on käynyt niin runsain mitoin esityksiämme katsomassa! Teidän takianne tätä on kannattanut tehdä.

On todella ilo toivotella yleisöllemme ja kulkureille Hyvää Siunattua Joulua ja Aina Vain Parempaa Uutta Vuotta näissä myönteisissä tunnelmissa! Myönteisyys ei lopu vuoden 2013 päättyessä vaan uusi alkava vuosi on jo paperilla, tilauksia on jonoksi saakka ja uudet käsikirjoitukset odottavat lukijoitaan – ja yleisöään.

Jaakko Kivistö
puheenjohtaja

16.12.13

 

HALUAN TAI SIIS EN, MUTTA ILMAN MUUTA KYLLÄ


Kuluneena kesänä olen juossut enemmän kuin koskaan, mutta toisin kuin moni muu jalli, en juoksekaan ketään pakoon tai mitään kohti. Näinä päivinä saa ulkoisen motiivin puuttuminen ihmiset epäluuloisiksi. Kysymykset tulvivat: aiotko maratonille, paljonko keskinopeus, paljonko on lähtenyt painoa? En aio, ihan sama, en omista vaakaa. Kanssaihmisen kasvoilta kajastaa epäluuloinen ahdistus ja otsarypyltä voin lukea: paskapuhetta, meinaa se puolimaratonille ainakin...

Edellä arvuutelluilla motiiveilla olen elämäni aikana aloittanut juoksemisen varmasti ainakin tusinan kertaa ja myös lopettanut varmuudella aina ensimmäisten sadepäivien saapuessa. Yksinkertaista: mikään ulkoinen yllyke ei pitkässä juoksussa vedä vertoja ihmisen omalle tahdolle. Perverssiä tai ei, mutta juoksen, koska haluan. Jos lakkaan haluamasta, lopetan – se se vasta joitakin harmittaisi.

Teknokraatit ovat luoneet maailman, jossa hyvinvointia mitataan matemaattisen tarkasti erilaisten tilasto-ohjelmiin taipuvien mittareiden avulla. Ei voi tehdä kuivakakkuakaan hankkimatta ensin asiantuntijalausuntoa, jolla perustellaan lopuksi leipomuksen oikeutus ympäröivälle maailmalle.

 

Pikkupoika haaveilee hiekkalaatikolla autosta, joka näyttää ja kuulostaa hyvältä. Pojasta tulee mies, joka ostaa lopuksi autolehtien hehkuttaman ”järkiauton”. Auto on käytännöllinen ja eroottinen kuin plankton-kuvioiset puuvillakalsarit – kuulemma ympäristöystävällinenkin, vaikka ei se oikeasti suurinta osaa paskaakaan kiinnosta. Lomamatkat tehdään sinne, mihin tilastojen mukaan muutkin, pelkkää tuskaa koko viikko, mutta näin pelastutaan näkemästä tai kokemasta mitään tilastoimatonta. Tänään on muuten aivan lopullinen pakko leikata nurmikko, muuten alkavat muut ihmiset epäillä, että jokin on vialla. Puutarhalehden mukaankin oikea leikkuukorkeus meni jo 2 cm sitten!

 

Pikkupojasta piti tulla veturinkuljettaja tai puutarhuri, mutta tulikin Key Account Manager. Maanpäällinen helvetti maanantaista toiseen, mutta keskibruttoansio hyväksyttävä: palkansaajien tilastollinen keskiarvo. Kyllä sillä järkyttävän asuntolainankin hoitaa. Pieni, ruma ja epäkäytännöllinen kämppä, mutta onneksi iltapäivälehden mukaan arvostetulta postinumeroalueelta.

Eikö hyvinvoinnilla tarkoitetakaan ihmisen hyvää vointia? Yksikään edesmennyt suomenniemeläinen sukupolvi ei olisi aavistanutkaan sitä aineellisen hyvän määrää, jossa tänään kierimme – onneksi. Vaikka suurin osa ihmisistä haluaisi ikuisesti olla 25-vuotiaita, on viidesosalla vuonna 1987 syntyneistä suomalaisnuorista ollut tilastojen mukaan mielenterveysongelmia. Ironisesti merkittävä osa ihmisten onnettomasta olosta kumpuaakin vain siitä, että ihmiset toimivat elämässään täysin vapaaehtoisesti oman tahtonsa vastaisesti. Epäitsekkyydestäkö? Ei todellakaan. Elämäänsä vapaaehtoisesti tyytymättömät ihmiset ovat itsekkäämpiä ja tylympiä toisilleen, kuin mikään lähihistoria kykenee muistamaan. Harmittaahan se, kun joutuu puolustelemaan koko ajan muille kuinka järkevää on elää toisin kuin itse haluaisi?

Kun hyvinkääläisten teatteriyhdistysten avustukset tulevaisuudessa siirretään käytettäväksi Willatehtaan kiinteistön Gyproc-levyihin ja ruuveihin, punnitaan toden teolla, kuka haluaa tehdä teatteria ja kuka vain fiilistellä olevansa teatteriharrastaja. Edellytykset ovat joka tapauksessa huonot. Hyvinkääläisten teatteriyhdistysten enemmistö haluaa koko Willatehtaan tulevaa monitoimisalia palvelevien oheis- ja harjoitustilojen sijasta Willatehtaalle yhdistysten omat varastokopit.

 

Teatteritoiminnan elinehtona olevan teatteriavustuksen poistuminen ei sekään tunnu kaikkia teatteriyhdistyksiä edes kiinnostavan. Sen sijaan on valtava huoli siitä, että tuleviin varastokoppeihin ei ehkä palomääräysten saattelemana saakaan viedä sitä omaa kahvinkeitintä. En voi kyseenalaistaa sitä, etteivätkö muut ihmiset tekisi tässäkin asiassa juuri sitä, mitä itse haluavat, mutta haluavatkohan kaikki hyvinkääläiset teatteriharrastajat tai päättäjät tehdä/tukea teatteria ensinkään, vai pitääkö taas vain näyttää hyvältä?

Jarno Hannula

KulkuriTeatterin varapuheenjohtaja

 

 

TEATTERIHARRASTUSTA AJETAAN ALAS HYVINKÄÄLLÄ

 

Jo vuosia Hyvinkään kaupunki on jakanut teatteriavustuksia, jotka on jaettu viiden harrastajateatterin kesken. Aiemmin teattereille varattu muutaman tuhannen euron koulutusraha tarvittiin entisen Willanäyttämön käyttökustannuksiin. Nyt näyttää käyvän samalla tavalla. Koulutusraha ei enää riitä, vaan avustus tarvitaan suunnitellun uuden Willanäyttämön käyttökustannuksiin – kuten teattereiden edustajille kesäkuussa julistettiin. Rahat tai tila – siinä olivat vaihtoehdot, tila voitti, teatteriavustus siirtynee historiaan. Niin käynee myös hyvinkääläiselle harrastajateatteritoiminnalle.


Millä palkataan hyvä teatteriohjaaja – edes muodollisella palkalla? Millä ostetaan käsikirjoitukset? Millä lavasteet? Millä ja mistä vuokrataan kohtuuhintainen tila lavasteiden tekemiseen? Puvustuskin maksaa, samoin musiikki ja sen esittäjät.
 

LIPPUTULOILLAKO?
 

Ehkä – jos niitä onnistutaan hankkimaan. Entä ennen lipputuloja? Riski vähävaraiselle teatterille tai oikeammin sen vastuuhenkilöille on liian suuri: kun hankitaan tuo kaikki ja sitten ei ehkä saadakaan esitysaikoja täyteen buukatusta salista - mitä tehdään? Väistämätön lopputulema on teatterin näivettäminen nukketeatterin tai huoneteatterin tasolle. Ei ole varaa!


Onko kulttuurikaupunki Hyvinkäällä todella otsaa tehdä tällaista? KulkuriTeatterin esityksiä odotetaan ja kaivataan, ihmetellään miksi niitä ei ole tai miksi niitä esitetään jossain muualla kuin Hyvinkäällä. Hyvä kysymys! Hyvinkäällä kulttuuriksi ymmärretään vain urheilu, mikä on pääteltävissä urheilun hyväksi menevistä satsauksista.  Mihin unohtui henkinen kulttuuri, ihmismielen hyvinvoinnin edistäminen? Teatteri jos mikä on sitä!


EI TEATTERILOKEROILLE

 

Entä suunnitelma Willanäyttämön yhteyteen piirretyistä 50 neliön lokeroista? Mistä idea tällaisiin on tullut. KulkuriTeatteri ei halua lokeroita eikä kotipesiä eikä minkäänlaista oleilupaikkaa. Me haluamme teatteriavustuksen sekä kunnon esiintymis- ja harjoittelupaikan. Mikäli Willan monitoimisali remontoidaan, ehdottaa KulkuriTeatteri kahden suuren tilan tekemistä – toinen esitykselle ja toinen harjoitukselle. On väärin muita kulttuurialoja kohtaan, jos lokerot ”annetaan” vain teattereille. Niitä jakaisivat varmaan mielellään myös muut kulttuuriryhmät, kuorot, tanssijat, soittajat jne


Paluuta vanhaan tuskin on. Mutta jos otettaisiin kerrankin vanhasta pahojen puheiden sijasta hyvät asiat niin resepti olisi tämä: teatteriavustus säilyisi ennallaan ja jokaisesta tilan käytöstä, esityksestä tai harjoituksesta, teatterit maksaisivat kohtuusumman, jotta käyttökustannukset peittyisivät. Näin toimivat muutkin hyvinkääläiset kulttuuriyhdistykset.

 

Jaakko Kivistö

KukuriTeatteri ry:n puheenjohtaja 

 


OI TE KOITOSSA HUOMENEN NÄÄTTEKÖ SEN

Tänään vietetään Yhdysvaltain itsenäisyyspäivää. Viikko sitten tähän aikaan olin juuri noussut lomaviikon viimeiseen aamuun Texasin Fort Worthissa, vanhan villin lännen kaupungin yli satavuotiaassa saluunahotellissa. Kolmeviikkoisesta lomasta olisi jäljellä enää matkan kuumin päivä, kun Dallasin keskustassa – aivan siinä JFK:n murhapaikan nurkilla – valkoisen orhimme lämpötilamittari näytti 111°F = 43,9°C. Pitkän kotimatkan jälkeen seuraavan kerran kävisinkin sitten nukkumaan Suomen Turussa…

Kun ensi kertaa vierailin Pohjois-Amerikan mantereella pari vuotta sitten, pidin perusjähmeänä suomalaisena sikäläistä yltiöpatrioottista tunnelmaa lähinnä huvittavana ja päälle liimattuna glitterinä. Toisella kertaa, viime jouluna, huomasin kauhukseni herkistyväni, kun kansallislaulun soidessa jenkkifutisottelun aluksi ylitsemme lensi rannikkovartioston kunnialentue. Kolmas kerta sanoikin sitten jälleen toden, kun kesäkuisena lauantaina nousimme Texas Motor Speedwayn katsomossa kunnioittamaan tähtilippua indiecar-autokilpailun alussa. Hävittäjätrio surisi ylitsemme kun 12-vuotias paikallinen tyttönen kajautti kansallislaulun taitavine omatekemine koukeroineen ja vaikeine kuvioineen pudottaen jokaisen viimeisen kymmenen vuoden aikana kuulemani suomalaisen ja ulkomaisen Idols-voittajan tältä planeetalta.

Milloin itse olet viimeksi kuullut Maamme-laulun? Hyvinkään vauhtiradalla maanantaina? Vai sunnuntaina Pihkalassa? Kenties lapsesi jalkapalloturnauksen päätteeksi? Luulenpa että edelliskerrasta on vierähtänyt aikaa – vähintään viime joulukuusta. En kuitenkaan usko, että kyse olisi välttämättä niinkään heikommasta kansallistunnosta, vaan pikemminkin vika on itse laulussa. Moni suomalainen ei edes pidä omasta kansallislaulustamme; ehkä se, että veljeskansamme Virossa laulaa samalla sävelmällä omasta isamaastaan, önnestä ja röömistään ei ainakaan edesauta teoksen suosiota… Virosta kelpaa kyllä halpa hääjuoma, mutta siihen saa tax free -ystävyys päättyä. Muutama vuosi sitten erityisesti suomalaisen pateettisuuden kylväjän, Jean Sibeliuksen Finlandia menestyi iltapäivälehden äänestyksessä saksalaisen Paciuksen säveltämää hymniä suositummaksi kansallissävelmäksi.

Mielestäni kumpikaan sävelmistä ei kuitenkaan sovi suomalaisuuden tulkiksi. Saksalainen Maamme-laulun melodia uhkuu ja puhkuu poljennoltaan saksalaista tarmoa eikä kannattele suomalaisen tekstin tavutuksia taikka aspiraatioita laisinkaan -> ”kuinkooootimaatääpohjoinennnn, maakallisii-sii-een”. Finlandia sopisi toki mainiosti – jos siitä otetaan vaan alun uhmakkaat ”tii-dit, tii-dit”-vaskitöräytykset riitasointeineen ja patarumpuineen. Varsinaisen hymnin alettua siirrytäänkin sitten yläluokan huvitukseksi haukutun valkokaulusmusiikin pariin; kansallistunnetta kun ei tunnetusti saavuteta ilman rytmikästä poljentoa ja helppoa, yhteislauluksi soveltuvaa melodiaa.

Suomalaiset tunnetaan paitsi innokkaina yhteislaulajina, myös armoitettuna karaokekansana. Ehkäpä kansallishymniä ajateltaessa kannattaisikin pureutua suosituimpien karaokehymnien antiin (Iltalehti:  Nämä ovat suosituimmat karaokebiisit Suomessa, 9.7.2012) ja ammentaa siitä patetiasta ainekset uuteen kansallislauluun. Esilaulajaksi kannattaa valita vaikkapa Vesa-Matti Loiri taikka Paula Koivuniemi ja teemat perikansallisesti akselilta Lapin kesä – Aikuinen Nainen. Suosituin karaokelaulu viime vuonna oli suomalaiseen juhannusaamuun soveltuva teemakappale, Jenni Vartiaisen Missä muruseni on.

Jos kansallishymni olisi hyvä, soisiko se siltikään jokaisessa käänteessä, kaikissa mahdollisissa tilanteissa? Nousisiko jokainen pesiksen katsoja, messuyleisön edustaja taikka toritapahtuman vierailija silloin heti temmokkaasti ylös riisuen hattunsa ja pitäen kättä sydämellään hornettien lentäessä muodostelmassa kentän yli? Ehkä. Ehkä ei. Ehkä, jos viereinenkin tekisi niin.

Voin vain kuvitella kuinka tänään, 4th of July, Amerikassa kaikuukaan tuo 35-vuotiaan lakimiehen Francis Scott Keyn kirjoittama hieno runo vuodelta 1814. Eikä syyttä: paitsi että runo ei ole hassumpi, niin etenkin melodia soljuu helposti ja tutunoloisesti - onhan se sentään vanha brittiläinen naisia, laulua ja viiniä ylistävän laulun sävelmä! Happy Birthday, America!

4.7.2013 cK 

Oi te koitossa huomenen näättekö sen,
mikä illalla ylpeyttä nostaen liehui,
lipun juovat ja loiston sen tähtösien?
Nehän intoa toi, sota julma kun riehui.
Valot taiston ne näyttivät: Viirimme on
yhä vartiopaikalla voittamaton!
Tähtilippumme vieläkö nähdä nyt saan
yllä vapauden maan, yllä urhojen maan?

 

Päivitetty 24.1.14